torstai 30. heinäkuuta 2009

101. Merikotka 102. Merilokki

Haettavana oli autonosia Turusta ja allekirjoittaneelle hihkaistu golfmailasatsi Salosta. Sovittujen hakuaikojen välillä oli sen verran löysää, että päätimme suorittaa ajeluretken Länsi-Turunmaan kaupunkiin, parin lossimatkan päähän mantereesta. Tarkemmin sanottuna siis kävimme Korppoon kärjessä ja tulimme takaisin. Matkalla toki pysähdeltiin.

Jo ensimmäisestä lossista Nauvoon mennessä katselimme kauempana siintänyttä kovin mustaselkäistä lokkia, mutta koska myös selkälokkia näillä seuduilla tapaa, niin tuota ei uskaltanut varmaksi määrittää. Ensimmäinen merimetso lennähti myös yli näillä main, itselleni se on tuttu jo Tampereelta, mutta puoliso ei muistanut moista koskaan havainnoineensa. Nauvossa tie kulki aika lailla pitkin maastoja, merta vilahteli ruohottuneina lahtina vain siellä täällä. Nauvon Salella eväiden osto ja matka jatkui levähdyspaikalle tien varteen. Siitäkin näki pienelle lahdelle, jossa oli kaksi kyhmyjoutsenta.

Eväiden syönnin lomassa huomio kiinnittyi kuitenkin taivaalla lahdekkeen toisella puolella kaartelevaan todella isoon lintuun. Muuten tumma, mutta pää ja pyrstön kärki siintelivät valkoisena. Lintu teki kaarroksia siivet vaakasuorassa levällään ja piti välillä ääntä. Melko varmaksi jo arvailimme, että nyt on kotka kyseessä, ja tarkistus kirjasta varmisti merikotkaksi.

Jatkoimme ajoa ja toisella lossilla Korppoon puolelle. Merimetsoja lenteli täälläkin, mutta lossimatkan aikana lokit edelleen loistivat poissaolollaan. Päätin kuitenkin, että merilokkihan on varmaksi nähtävä, ja nähtiinhän se sitten lopulta siellä Korppoon toisessa "ääripäässä": merikallioilla lekotteli merimetsojen lisäksi myös pataljoona merilokkeja. Niitä harmaajalkaisia, pulleita, isonokkaisia.

Takaisintullessa Salosta vielä Someron läpi ja Torronsuolle. Suo taisi kärsiä kuivuudesta, sillä siellä oli todella hiljaista, ja tornin päällinen kärsi melkoisesta sumupilvestä lentomuurahaisia, eli elämää oli liikaakin. Kun pysyi liikkumatta niin meno rauhoittui, mutta heti kun siirtyi, niin parvi tuli taas pörisemään pään ympärille. Eipä siellä kauaa viitsinyt olla.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Lomalle lompsis

Viimeiset neljä viikkoa kuluivat tuskastuttavan hitaasti, viimeisen viikon jokainen päivä tuntui kuukaudelta. Seuraavat neljä viikkoa taas suhahtavat ohi kuin siivillä. Mutta se aikahan kuluu kun on kivaa, niinhän se menee.

Loman aluksi oli hyvä mopoilla Rönnvikin viinitilalle. Miljöö on ihan viehättävä, kinkkupiirakka oli loistavaa ja tuotteetkin ihan maukkaita. Toki marjaviineistä voi olla montaa mieltä, jotkut eivät niitä edes viineiksi suostu lukemaan, mutta kyllä ne minun suuhuni sopivat. Takaisin ajellessa vaan apeltani lainattu Aprilia teki tempauksen, joka on kuulemma ihan tyyppivika. Rönnvikistä ajellessa tankki oli lähes täynnä (tässä mopossa on bensamittarikin), mutta yhtäkkiä tankki alkoi hupenemaan aivan liian nopeasti. Pysäytys lopulta huoltoasemalle, ja se pirulainen valutti bensaa alleen. Saatiin se sentään kotiin, mutta vian haku ja etenkin tankin asianmukainen tyhjentäminen ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Omassa naku-Hondassa kun näkee kaikki kilkkeet suoraan, mutta tämä muoviluoti vaati melkoisen kuusiokoloruuvien irrottelun ja lasikuitukatteiden sivuun siirron sekä tankin irrotuksen, jotta vika löytyi. Tankista bensapumpulle menevässä letkussa on muovinen liitin, joka oli murtunut kapeimmasta kohdastaan. Lahjakasta. Tosin, italialaisessa ajoneuvossahan nämä eivät ole vikoja vaan ominaisuuksia.

Loman alkamisen huomaa varmaan parhaiten siitä, että sukulaiset aloittavat veisaamaan virttä nro 789 "Oi tulkaa nyt käymään kun olette lomallakin". Tämän kanssa samalla sävelellä kulkee talvinen virsi nro 1265, "Kaipa te nyt ennen joulua vielä tulette käymään". Eikä siinä mitään, että pyydetään, mutta tuntuu, että jo ennen lomaa pitäisi lyödä jokaisen kanssa varmaksi lukkoon koska tullaan ja kuinka kauan ollaan ja mitä syödään ja missä käydään. Itse kun mieluummin säilyttäisi lomalla sen valinnan vapauden, ja tekisi moisia päätöksiä sitten vasta lähempänä, toki yhdessä sopien, mutta kuitenkin hieman spontaanimmin. Ei se mitään lomailua ole, jos kalenteri kädessä ja kello kaulassa painetaan paikasta toiseen. Tai ainakaan minulle se ei sitä ole.

Huudahdin itselleni golfmailasetin. Loppujen lopuksi päätimme jättää alkeiskurssin ensi kevääseen, mutta mailat voi toki ostaa jo nyt ja käydä rangella harjoittelemassa. Jos nyt sitten lomailultaan ehtii.

Nyt poimimaan vadelmia. Niitä tulee paljon.

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Hyvässä hoidossa

Homma vie nykyään turhan taajaan erinäisiin hoitolaitoksiin. Toki niissäkin on remonttia tehtävä, mutta näin huonoilla hermoilla, huonolla pokalla ja huonolla eritteensietokyvyllä varustettu henkilö ei ole sinne oikein omiaan. Toisaalta monesti pääsee huokaisemaan helpotuksesta, kun ei tarvitse mennä sinne vessaan katsomaan mitkä kaikki siellä nyt on pitkin lattiaa, ja muutkin hoidokkien huolenaiheet voi käskeä kertomaan ihan vaan niille hoitajille. Heidän työlleen on pakko nostaa sitä olematonta rautakaupan mainoslippistä, sen verran rankkaa se on.

Tänään tutustuin ensimmäistä kertaa eläissäni ihan oikeaan eristyshuoneeseen. Siis siihen, jonka väitetään olevan pyöreä ja pehmustettu. Tämä oli kyllä melko kulmikas ja kaakeloitu, ja ikkunanpielessä oli mukavan terävä kova kulma, johon ainakin itse hakkaisin päätäni jos tuonne joutuisin. Naapurihuoneena on leposidehuone, mutta lattiaan pultattu sänky oli poistettu. Harmi, mikä loistava paikka se olisi ollut ruokatuntinokosille.

Tämänkertainen paikka on tyhjä, mutta yleensä näihin hommiin tuovat pikantin lisänsä asukkaat, joita parhaiten voisi kuvata termillä "harmiton mutta rasittava". Kun tyyppi kulkee muutaman kymmenen kertaa päivässä ohi, ja joka kerralla sama ihmetys äänessään kysyy: "Mitä sä oikein teet?", ei siihen varmaan jaksaisi lehmänhermoisinkaan remonttireiska vastata. Kun eivät oikein jaksa hoitajatkaan. Ja yleensä on pakko vastata, koska muuten alkaa tivaus ja/tai kiukuttelu. Monillakaan ei ole tietoa ajasta eikä paikasta, ei päivästä eikä omasta nimestä. Jotkut eivät osaa edes puhua, ja hiukan ensin säikähdin eteeni käsiään värisyttämään tullutta ynisevää vanhempaa miestä, kunnes minua valistettiin, että kahvia se vaan haluaa, komenna pois kun ei ole kahviaika. Tottelihan se.

Jotkut tapaukset kyllä ovat hiukan pelottaviakin. Kollegan kanssa tehtiin töitä parina erään hermostuneen nuoren miehen huoneessa lähes vierekkäin. Mies pyöri koko ajan huoneensa ovella, me olimme huoneen perällä. Kollega siinä kai sähläsi jotain, ja suhahti itsekseen hiljaa "voi perkele". Minä vieressä juuri hätinä kuulin sen, mutta silti sen kuuli asukaskin. Nuori mies sai melkoisen hepulin, alkoi lähes kirjaimellisesti hyppiä seinille ja säntäillä pitkin huonetta koko ajan mesoten: "Ei saa manata, tontut kuulee!" Sillä hetkellä ei juuri naurattanut, mutta päästyämme ehjinä huoneesta ulos kyllä kieltämättä hymyilytti. Onhan se tietysti juhannuksen tienoilla jo hyvä pitää nuhteettomia suhteita joulupukkiin, niin saa sitten paljon lahjoja.

Erän vanhempi naishoidokki taas sai melko sanattomaksi. Nainen oli istunut useamman tunnin nojatuolissa, ei liikkunut, ei puhunut, ei tuntunut havainnoivan millään tavalla ympäristöään. Olin työskennellyt naisen lähettyvillä osan aikaa, ja muutenkin kuljeskellut naisen ohi, eikä hän tuntunut minuunkaan kiinnittävän mitään huomioita. Kunnes taas erään kerran ohi kulkiessani nainen havahtui, katsoi minuun ja tokaisi: "Kuule." Minä sitten kysyin, että mitä. Johon nainen: "Joudunko mä vankilaan jos mä katkaisen mun poikaystävältä jalat?" Hetken aikaa olin aika hiljaa, mutta enpä voinut todeta muuta kun: "Kyllä sä varmaan joudut." Nainen totesin tähän pettyneen oloisesti "Ai jaa", ja vajosi taas samaan eleettömään yhden pisteen tuijotukseen. Tuli jotenkin mieleen, että taisin romuttaa pitkään haudotun ja jo melkein aukottomaksi havaitun suunnitelmaan, ja uuden vaihtoehdon miettiminen alkoi heti.

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Jaa tartteeks se laittaa kiinnikin?

Päivä hurahti italialaisten ajoneuvojen kokoontumisessa. Meillekin jo perinteeksi muodostunut tapahtuma kerää melko joukon Alfoja, Fiateja, Lancioita, Vespoja, Moto Guzzeja, Aprilioita, Maserateja ja jokusen Ferrarin sekä satunnaisen Lamborghininkin Tammelaan. Tällä kertaa paikalla oli yksi traktorikin, Fiat luonnollisesti, ja tapahtuman vanhimmasta kalustosta vastasivat 1930-luvun Fiat Topolinot. Ihan uusiakin autoja on paikalla, ja sitten ihan sitä käyttökalustoa sekä harrastepeliä, entisöityä ja viritettyä. Kaikki käy, kunhan valmistusmaa on Italia.

Näissä tapahtumissa pyöriessä tulee väistämättä mieleen, että jonkinlainen ikäraja voisi olla paikallaan. Se kun ei erityisesti mieltä ylennä, että jonkun taapero painaa ensin hiekkatiellä neliveto päällä ja sen jälkeen kahdella jalalla vaappuen suuntaa lääppimään lähimmän auton kylkeä niillä hiekkaisilla käsillään. Vanhemmat myhäilevät vieressä ylpeinä: "kyllä se meidän Joonaspetri-Yrjöolavi vaan hienon auton tuntee", tekemättä elettäkään jälkikasvunsa toimien hillitsemiseksi. Vaikka tietysti jos se oma perhefarmari muistuttaa kaatopaikkaa sisältä ja ulkoa on ehkä vaikea tajuta, että joku on käyttänyt vaivaa ja aikaa ja rahaa siihen autonlaittoon, eikä välttämättä haluaisi fiksattuun ja kiillotettuun maalipintaan naarmuja.

Autoista auton huoltoon. En ole aiemminkaan pitänyt merkkihuoltoja mitenkään erityisen arvossaan, pikemminkin päinvastoin. Ja taas sain asenteelleni uutta vahvistusta. Aiempiin loistaviin minulle kerrottuihin suorituksiin ovat kuuluneet mm. pohjamuovin hukkaaminen huollon yhteydessä ("ei me oo tehty mitään sellasta et se olis tarvinnut irrottaa" - joka öljynvaihdon yhteydessä se nyt vaan on irrotettava), jakohihnan asentaminen väärin ja auton starttaaminen koeajoa varten -> rempattiinkin sitten konetta viikko lisää, auton nahkasisustan öljyäminen - ei kuitenkaan nahanhoitoaineella vaan ihan moottoriöljyllä, vaihdelaatikon hajottaminen koeajolla (onhan se teiniteron kiva revitellä kun on iso kone kerrankin alla), toisen tehomasiinan revittäminen koeajolla omistajan kuunnellessa metrinen elin otsassa touhua viereisessä liikkeessä jne. jne. Omalle kohdalle ei ole sattunut sen pahempaa, ainoastaan Voortin merkkihuolto aikoinaan merkkasi määräaikaishuollossa apulaitehihnan olevan ok, ja vielä erikseen kysyessäni (hihna piti välillä mielestäni hivenen ääntä) väitettiin sen olevan ihan kunnossa. Onneksi tuli tarkistettua itse vähän päästä, hihna oli täynnä pieniä murtumia. Ihan ok vaihtokunnossa siis.

Vaan nytpä anopin auto keksi sylkeä öljyt ulos kesken ajon. Kyseessä on uudehko, noin 60 000 ajettu auto, joten ihan suotavaa moinen ei olisi. Turbodiesel, joten epäiltiin ahdinvikaa tai jonkun letkun katkeamista. Auto hinurilla huoltoon, ei kuitenkaan siihen samaan joka sitä oli aiemmin huoltanut. Vika: öljyproppu jätetty edellisessä huollossa löysälle ja tärissyt ajaessa irti. Taisi tulla huoltomiehelle kahvitauko juuri siinä kiristyksen kohdalla...autoa aiemmin huoltanut liike luonnollisesti maksoi kulut, ja jalosti lupasi vielä alennusta seuraavasta huollosta. Surkea yritys kalastaa menetettyä asiakasta.

Onneksi itsellä ei takuunalaisia ole, joten voi valita huollon laadun mukaan. Merkkihuoltojen ainoa osaaminen tuntuu keskittyvän ison laskun kirjoittamiseen ja ylimääräisten töiden teettämiseen. Vaikka ehkä se asiakas on aina mulkku?

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Nemi neppula

Jane ja Anttu asuivat pitkään kahdestaan. Kuitenkin kaksi on vain kaksi ja kolme on lauma, joten kolmas päätettiin laumaan hankkia keväällä 2007. Katselin pitkään eri kasvattajien poikasia, ja kyselinkin jo parilta, mutta sopivaa ei löytynyt heiltä. Silloisesta Goldhill's, nykyisestä Snoop's -marsulasta löytyi myös tarjokkaita, ja sähköpostikyselyni perusteella meille sopivimmaksi tarjottiin 22.3. 2007 syntynyttä mustaa american crestiä, jonka peppuun on hiukan tullut myös golden-väriä ja kuonoonkin hipaisu valkoista. Saimme itse nimetä marsun, ja jatkoimme sarjakuvallisten linjalla. Tytön nimeksi tuli Goldhill's Nemi Montoya.Anttu-poika haltioitui Nemin saapumisesta. Se nuolla lipsutteli Nemin poskia ja korvia ensimmäiset päivät niin innokkaasti, että otin Nemin yöksi omaan häkkiinsä nukkumaan ja syömään rauhassa. Janekin suhtautui Nemiin ihan asiallisesti, toki osoitti olevansa johtaja, muttei sen kummemmin pikkuista kiusannut. Luonteeltaan Nemi on oikeastaan "perusmarsu" vailla turhia hötkyilyitä. Se on kova tyttö juttelemaan, ja onkin saanut erääksi lempinimekseen Rutikiti, koska usein lattiallakin liikkuessaan ja etenkin sylissä oleillessaan se pitää marsumaista rutikitinää. Myös kerjäysääntä lähtee ihan tarpeeksi.
Nemi rakastaa timotein kukintoja, ja nappaa usein ensimmäisenä isoimman kukinnon uudesta heinätukosta ja kuskaa sen kauemmas syötäväksi kuin paremmankin saaliin. Välillä kukinnoista pitää kinatakin, mutta niiden suhteen Nemi pitää puolensa. Pelletit ja tuoreruoat se saattaa yllättävän helpostikin luovuttaa Janelle. Vaikka Nemi jo parivuotias onkin, se saattaa innostua säntäilemään ja loikkimaan pikkumarsujen tapaan, kun kuulee ruoan saapuvan. Hassu possu monin tavoin.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Marsulan sopraano on vaiennut

Niin, Helmin aika tuli sitten täyteen heinäkuisena lauantai-iltana. Muutaman viikon Helmi pysyi uusien virtsakivien kanssa iloisena ja pirteänä ja söi hyvin, mutta nyt loppuviikosta se alkoi käydä "mietteliääksi" ja lauantai-iltana sitten tuli se totaalinen syömättömyysmöksähdys. Sen lisäksi, että ruoka ei maistunut, ei pissaakaan tullut kunnolla. Totesimme, että parempi päästää Helmi pois, eikä pitkitetä asiaa enää.

Kukaan ei enää kuikkaa ruokaa korkeimmalla äänellä, eikä ota aurinkoa kesällä. Se nimittäin oli Helmin erikoisharrastus: hakeutua aurinkoläikkään makaamaan kyljelleen. Ja kun kova helle iski, niin Helmi hakeutui peiton alle aurinkoon, jos mahdollista. Mikään lämpö ei tuntunut olevan sille liikaa.

Onneksi marsula ei vaikene kokonaan, vaikka yksi lähteekin. Ja vaikka päätös sinänsä ehkä oli helppo, niin ikävä on kova. Hyvästi Helmi...1.9.2004-11.7.2009.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Kohdehavainnointia perämetsissä

Auton kunnostus, tai paremminkin entisöinti, vie aina välillä osien- ja tarvikkeidenhakumatkalle ties minne. Jos tarvitsee vuoden -86 autoradion kasettisoittimella, niin se haetaan sieltä missä sitä kohtuumatkan päässä tarjotaan. Samalla voi kierrellä pikkuteillä ja etsiä autiotaloja. Tällä kertaa käytiin niin kummallisessa tiekiepissä, ettei hyvä tosikaan. Ja matkalla tuli jotain tyhjää tavattua, tosin lähempää tuttavuutta ei tehty. Ensi kerralla sitten.

Hiljentyneen kylän keskustassa on aikoinaan ollut kauppa. Tai no, kylässä on edelleen asukkaita ihan sopivasti, mutta palvelut ovat karanneet, kuten niin monesta muustakin vastaavasta paikasta. Tie on joskus ollut hiekkatie ja kulkenut alempana, jolloin kauppaan ei ole tarvinnut kuin astua. Nyt joutuisi laskeutumaan. Pahimmassa puskassa on komeilla pylväillä koristettu sisäänkäynti, ilmeisesti asuinpuolelle.
Pieniä taloja preerialla tapaa toisinaan. Tämänkin varmaan joku rintamamies rakensi ja aktiivisesti maata viljeli, mutta lapsista ei ollut jatkajaksi. Jos niitä edes tuli. Sodankäynti pirtissä on kuitenkin loppunut, ympärillä vieläkin kukkii rypsi.

Pienen tien vierelle, hassun nimiseen paikkaan on jäänyt puskittumaan pihapiiri, jossa parikin taloa. Isommassa oikein autotallikin. Ja se pienempi, taustallaan ulkorakennus:
Pihassa pusikon keskellä kukkii kauniisti joku suuri ja oranssi. Tännekin on palattava uudestaan.

torstai 2. heinäkuuta 2009

Kukkia, kukkia

Jalokallioinen kukkii, vihdoinkin:
Aika rentovartiseksi se on kasvanut, kaipaisi selvästi paria tukikeppiä ja lankaa. Mutta maatkoon nyt kivikkokasvien päällä. Kivikoista maksaruohot ovat kukassa, keltaiset komeassa ja myyrien mylläämä valkoinen vähemmän komeassa. Eiköhän sekin siitä leviä. Valkoisen maksaruohon vieressä oli neljä valkoista karpaattienkellotainta, joista myyrät kaatoivat kaksi. Hain keväällä vaurion huomattuani tilalle kaksi uutta, ja lapussa mainostettiin valkoiseksi. Vaan kuinkas sitten kävikään:
Etualan pienempi karpaatti ei tosiaan kovin valkoiselta näytä, kuten ei se toinenkaan keväällä haettu. No, olkoon nyt sitten sininen.

Talon pohjoispuolella rehottaa kukassa taas töyhtöangervo. Hain tälle "huiskulle" nimeä aikoinaan pitkään ja hartaasti. Kuului talon pihaan jo muuttaessamme, ja epäilen sen olevan melkoisen vanhaa alkuperää, ellei jopa talon rakentajan istuttama. Ympäristö on kovin muuttunut lähinnän minun toimestani, mutta angervo on ja pysyy. Ja kukkii komeasti joka vuosi.Kasvimaalla parsa- ja kukkakaali ovat selvästi pitäneet helteistä, ja osa taimista on melkoisen isoja. Avomaankurkku taasen käy edelleen hitaalla. Vain neljä siementä on itänyt, enkä niitä kyllä enää ala lisäämään. Olisi pitänyt siis kurkunkin suhteen jättää mieluummin harvennusvaraa, mutta luotin liikaa siementen itävyyteen. Tai sitten ne muut ottavat loppukirin heinäkuulla. Herneessä on jo nuppuja, samoin kurkkuyrtissä. Kypsiä mansikoita löytyi tänään kourallinen. Lauantaina ostamani kirsikkatomaatti kukkii myös, ja koska ilmojen on luvattu viilenevän täytyisi miettiä sille jotain suojausta. Nyt se kasvaa kukkakaalipenkin nurkassa ihan avomaalla.