94. Pikkutikka

En ole vieläkään osannut päättää, mikä on paras tapa nähdä uusi lintulaji. Onko se se, kun raahaa tavarat jonnekin lintutornille kilometrien taivalta, ja näkee siellä jotain. Vai onko se se, kun spontaanisti päättää pyörähtää jossain ajatuksella "käydään nyt, vaikkei siellä kuitenkaan mitään ole", ja löytääkin sieltä jotain uutta. Vai se, kun jossain muuten kuljeksiessaan tapaa jonkun uuden tuttavuuden. Vai se, kun ikkunasta katsoessaan ihan omalla pihalla näkee jonkun.

Pikkutikka kuuluu viimeiseen ryhmään. Olin aamulla kahvittelemassa, ja tapani mukaan katselin ikkunasta ulos. Keittiössämme on pöytä ihan ikkunan edessä ja ikkunan tasalla, siitä on hyvä seurata talvisin ruokinnalla käyviä lintuja, ja kesäisin näkee myös monia pihassa liikkuvia lajeja. Kiinnitin huomioni vaahteran latvukseen ilmestyneeseen lintuun, joka liikkui kuin tikka ja näytti kovin tikalta, mutta oli huomattavasti pienempi kuin pihamme vakiovieras käpytikka. Seurailin lintua aikani, ja kovin tikkamaiselta se vaikutti. Pyrähti kuitenkin talon katon yli jonnekin, ja sen lähtiessä ehdin nähdä vilaukselta selässä valkoista raidoitusta. Kun lintukirjaa selailin, niin tuntomerkit ja koko täsmäsivät pikkutikkaan, mutta varma en uskaltanut olla. Periaatteessa kyllä järkikin sanoi, ettei se mikään muukaan voinut olla, mutku...ulos lähtiessä pidin onneksi silmäni auki, sillä autotallin lähistöllä olevassa pylväässähän se tipu keekoili. Naaraspuolinen pikkutikka.

Pihamme ja sen ympäristö tuntuu vetävän puoleensa tikkoja. Alkuvuosina palokärki oli hyvin yleinen näky pihassa, mutta sitten tuli käpytikka"lauma", ja ilmeisesti karkotti palokärjet hiukan kauemmaksi. Käpytikkoja kävi talvella ruokinnalla kolme hyvinkin säännöllisesti, ja ainakin yksi naaras on vielä keväällä liittynyt joukkoon. Harmaapäätikka asuu jossain lähistöllä, ja on säännöllisen epäsäännöllinen vieras myös pihassa. Muistaisin molempia sukupuolia harmaapäätikkaa nähneeni. Nähtäväksi jää nyt sitten, oliko pikkutikka ohikulkumatkalla, vai jääkö kenties pesimään jonnekin lähistölle. Toki sen puolisokin olisi kiva nähdä.

Vappu tulee, oletko valmis?

Kirjosieppo ilmestyi tänään pihaan, ja tutkaili ja valikoi itselleen sopivinta pönttöä. Ei tainnut vielä syntyä kauppoja kuitenkaan. Rotalla taas alkaa olla päivät täynnä, tuo pikku kaivurimestari keksi kaivaa pesäkolostonsa etupihalle, ja sijoitti yhden suuaukoista viiden metrin päähän etuovesta. Ei toimi. Sinänsä sen ja laajan sukunsa touhuja olisi mukava seurata, mutta kuitenkin kauempaa. Siispä kaveri on mussutellut urakalla sille tarjottuja vaaleanpunaisia kaurahiutaleita, ja toivottavasti tulokset alkavat näkyä. Mieluummin olisin sen kyllä jollain nopeammalla tavalla listinyt, mutta eipä osunut sopivaa keinoa kohdalle.

Kaupan parkkipaikalla tuli taas nähtyä eräs esimerkki tanopäisestä koiranomistajasta. Jos koira jätetään autoon, niin hälytintä EI laiteta päälle. Koira kun harvemmin jaksaa istua paikallaan koko isännän/emännän ostosreissua, ja liikahtelullaan laukaisee sisätilatutkan, minkä seurauksena hälytin huutaa. Ja kun hälytin kiljuu, menee koira paniikkiin, liikkuu lisää ja huuto jatkuu ja jatkuu. Näitä näkee liian usein. Ja toki kohta ovat edessä ne kuumat ajatkin, jolloin ei koiraa saa jättää autoon, oli hälytin tai ei. Senkin tajuaminen tuntuu olevan liian vaikeaa.

Osuin tänään työkeikalle taannoisen "kultamaa"-kohteen lähettyville, ja pakkohan siellä oli mielenkiinnosta vielä käväistä. Huomenna on kutsuvierasbileet, vappuaattona avajaiset. Aika täyteen olivat tilan saaneet, kaikenlaista laitetta ja tavaraa. Aiemmin mustista seinistä huolimatta avarilta näyttäneet salit olivat kutistuneet luoliksi. No, eräänlaisia luoliahan ne tavallaan ovatkin. Tuskinpa tuonne tulee enää eksyttyä, jos ei sitten työn puolesta jossain vaiheessa. Ei ole minun paikkani, ei.

Vappu iskee päälle kuin yleinen syyttäjä. Herkkuruokakuormat on jo kotiin kannettu, juomat valmiiksi viilenemässä. Torstaina ei siis töistä tultua tarvitse kuin iskeä takamus penkkiin, avata siideri ja pohtia, mitä herkkua ensin söisi. Perinteisesti en ole juhlapyhien syömisiä miettinyt terveellisyyden kannalta, nipottaa voi sitten ne väliajat. Tosin ennen juhlintaa täytyy vielä avata suunnistuskausi. Kengät ovat edelleen kaupassa, mutta onneksi avausrastit ovat helpossa maastossa.

93. Uivelo

Viikonlopun sää on todellakin suosinut, tosin eilen iltapäivällä noussut reipas tuuli hankaloittaa hiukan havainnointia. Omat silmät ainakin vuotavat herkästi viimassa, ja lisäksi sopiva sivupuhuri tärisyttää putkea.

Eilen käytiin tutustumassa Tampereella Iidesjärven torniin. Vaikka ympäröivät seudut ovat tuttuja, niin itse tornilla en ollut aiemmin käynyt. Kaupungin läheisyys näkyy suosiossa: tornilta lähti väkeä tullessamme, siellä oli väkeä ja sinne tuli sitä lisää. Ja onhan täällä myös nähtävää, sillä heti tornin edustalla on ruovikkoa ja mättäitä, joissa viihtyvät monet lajit. Nyt naurulokit olivat kansoittaneet alueen, ja sen kuuli jo kauas. Nokikanat väistelivät syöksyjä tekeviä lokkeja, ja silkkiuikut, sinisorsat, isokoskelot ja telkät soutelivat kauempana. Yksinäinen lapasorsakoiras kierteli järveä, ja pari kaakkuria sekä härkälintua oli myös paikalla. Harmaasorsapari oli kuulemma aiemmin aamulla nähty paikalla, mutta joko olivat poistuneet tai piilottelivat kaislikon takana.

Tänään suuntasimme aamusta Hämeenkyröön. Siellä eilen havaittua punapäänarskua emme nähneet (saattoi piilotella haapanaparvessa), mutta tavanomaisempi vesilinnusto oli täälläkin hyvin edustettuna. Haapanoiden lisäksi ainakin punasotkia, sinisorsia, tietysti telkkiä, silkkiuikkuja, töyhtöhyyppiä, kuoveja, naurulokkeja, kalalokkeja, taveja, kurkia ja laulujoutsenia oli näkösällä. Kottaraispari oli pohjoisemman Sarkkilan tornin edustalla pesänrakennuspuuhissa.

Sarkkilasta tullessa käväisimme vielä Ilmarinjärvellä. Täälläkin telkät ja silkkiuikut olivat hyvin edustettuina, ja isokoskeloitakin oli runsaasti. Harmaalokkeja, kalalokkeja, naurulokkeja ja ainakin kaksi pikkulokkia löytyi, nokikanat kelluttelivat ja tukkasotkaseurue pyrähteli paikasta toiseen. Ja uivelokin oli päätynyt paikalle. Olen onnistunut toistaiseksi uivelot aina ohittamaan, vaikka olen samana päivänä saattanut olla paikoilla, jossa niitä Tiiran mukaan on nähty. Nyt niitä sitten arvatenkin osuu silmiin joka puolella, kun sen vihdoinkin on kerran nähnyt. Näin on käynyt aika monelle lajille.

Kuikkakin souteli Ilmarinjärvellä, ja kuikat ovat huudelleet muutaman päivän tuossa lähijärvelläkin. Siinä ne eivät ainakaan viime vuonna pesineet, vaan siirtyivät noin kilometrin päähän pienemmälle ja rauhallisemmalle järvelle. Onneksi niiden ääni kantaa sieltäkin.

Tampereen tauti?

Kuten Aamulehti kertoo, joku luopio poltti taas kerran Santalahdesta autiotalon. Tiedä sitten onko kyseessä aina se sama luopio, vai tilaako joku sama luopio aina jonkun muun luopion paikalle, vai leikkiikö lapsoset näin aktiivisesti tulitikuilla. Liian osuvalta vaan vaikuttaa, kun kyseessä on suojelukohteet, joiden tilalle haluttaisiin rakentaa kerrostaloja. Näinhän niistä on perinteisesti eroon päästy, kun paikalleen tyhjänä lahottaminen on liian hidasta, ja siihen voi se inhottava museovirastokin päästä vielä sanomaan sanansa väliin.

Viimeksi palaneet ovat olleet sieltä pienimmästä päästä, tämä eilinenkin melkoisen vaatimaton mökki.
Tyhjillään ja toistaiseksi pystyssä noilla seuduilla on monia pikkumökkejä, pari isompaa taloa ja jokunen vanha tehdasrakennus. Kaikki suojeltuja, kaikki nykyään purkukunnossa. Toista isommista taloista yritettiin vallata viime vuoden puolella, mutta luonnollisesti valtaajat häädettiin pian ja rakennus tilkittiin kiinni, lahoamaan tyhjillään pystyyn. Sinänsä en valtausta kannata, mutta jos tarkoitus on kuitenkin hankkiutua rakennuksesta eroon, niin sama kai se olisi hitaan lahoamisen ajaksi antaa "hyöty"käyttöönkin.

Jos ei erimielisyydet suojelusta ja kaavoituksesta jätä taloa lahoamaan, niin sitten kinaavat perilliset. Viimeksi tänään sain kuulla painavan sanan eräältä talon osaomistajalta, joka oli muille osakkaille ilmoittanut, että taloa ei sitten suvun ulkopuolelle myydä. Valitteli sitten samaan hengenvetoon, että siellä se nyt taitaa lahota pystyyn. Jääräpäisyyttä on tietysti montaa lajia, ja "nää on mun maita nyt ja aina ja ikuisesti" -tyyppinen lie niitä pahimpia, sen suunnattoman rahanahneuden lisäksi. Ainakin vanhojen talojen tulevaisuuden kannalta.

Bad car day

Aamun pienet vastoinkäymiset tuntuivat kaikki liittyvän autoon, tavalla tai toisella. Ensin ennen töihin lähtöä havaitsin unohtaneeni eväslaukun eilen autoon. Siellä oli mm. teetermospullo, joka olisi tietysti pitänyt täyttää. En jaksanut enkä oikein ehtinytkään lähteä autotallille sitä kaivamaan, vaan nappasin kaapista toisen. Ja myöhemmin sitten kahvitauolla havaitsin, että aivan kuten pelkäsin, niin teen kaataminen hyvinkin pestyyn kahvitermariin aiheuttaa mukavan sivumaun. Kahviaromista vihreää minttuteetä. Yöh.

Matkaan siis kuitenkin. Muutama kilometri kotoa, auto sanoo "piip piip anna bensaa". No pääseehän sillä sen sata kilometriä vielä, mutta matkaa taitaa olla yhteen suuntaan sen viiskymmentä, eli takaisin tullessa saa jo miettiä, että missä kohden tankkaa. Ja ylipäätään jotenkin sitä vaan kyrsii, jos heti kotoa lähtiessä bensavalo syttyy, mikä tosiaan tarkoittaa pakollista ohjelmaa paluumatkalle. Ja työpäivän aikana toki ehdin unohtaa lahjakkaasti koko asian, ja kotiin lähtiessä tosiaan luulen pääseväni suoraan kotiin, vaan ei: "piip piip anna bensaa" heti kun starttaa, ja uusi "PIIP PIIP BENSA LOPPUU KOHTA" -varoitus kilometrin kuluttua. Pakko oli siis kaartaa jo lähimmälle huoltoasemalle, tiedä mitä se seuraavaksi keksii piipattaa.

Mutta palataanpa vielä aamuun. Kymmenen kilometriä kotoa, tulee leveämpää tietä ja edellä menee kaksi autoa rinnakkain. Ehdin vaan nähdä, että jotain lentää ilmassa ja NAPS! Tuulilasissa on "hieno" pyöreä sormenpään kokoinen jälki. Tanan nastamuumiot. Sitä pitäisi kyetä suhtautumaan tuulilaseihin samanlaisena kulutustavarana kuin vaikkapa renkaat, mutta kaipa tuossa riepoo lähinnä se, että melkeinpä muiden ansiosta se lasi rikkoutuu, ja itse saat sen maksaa. Tai no, onneksi tuli sorruttua vakuutusmyyjän mainoksiin ja otettua lasivakuutus, niin saa tuonkin nyt ilmaiseksi korjattua. Kunhan on ensin tietysti pulittanut vakuutusyhtiölle summan x vuodessa. Tosin toistaiseksi olen edelleen lasivakuutuksen suhteen plussan puolella.

Mitenkään ei sitten enää yllättänyt töistä tankkauksen jälkeen kotiin ajellessa taas lentänyt nasta, joka napsahti lasiin. Jätti onneksi vain pienen pintajäljen. Ja nastanpaiskojan edellä meni maailman raivostuttavin autoilijatyyppi: tasakaasun tallaaja. Joka omalta osaltaan aiheuttikin sen, että olin hiukan liian lähellä edellä menevää. Kun oma nilkka on pään kanssa yhteistyössä ja automaattisesti pitää nopeuden tasaisena oli sitten ylämäkialamäkimikävaan, niin perkele että rasittaa ajaa, kun edellämenevän nopeus sahaa satasen rajoituksella välillä 80-110. Ja tottakai se nousee sinne maksimiin silloin, kun olisi paras ohituspaikka. Eli suoralla tai alamäessä, kun ei ole vastaantulijoita. Mutta hitto kun tulee ylämäki, niin ei voi painaa yhtään kaasua, ei. Tai kun tulee joku vastaan, niin kuskilla tulee jännäkakka housuun, ja vauhti putoaa. Hitaasti ajavia vastaan en henkilökohtaisesti omaa mitään isompia patoutumia, kunhan tosiaan ajavat koko ajan hitaasti, sillä niistä pääsee helposti ohi. Mutta nämä tissiposket vois pysyä kotona tai käyttää taksia.

Vielä pitäisi autoilla tänään. Toivottavasti lasiin ei napsahda hirvi tai vehje ei ala vinkumaan mitään muita litkuja. Tai en unohda illan päätteeksi itseäni autoon. Sekin voisi olla mahdollista.

92. Metsäviklo

Työt veivät Hämeenkyröön, ja matkalla täytyy tietysti poiketa Sarkkilanjärvellä. Suoritin pikapysähdyksen heti ensimmäisenä päivänä töistä tullessani, ja jo silloin kiinnitin huomoita vanhojen tuttujen töyhtöhyyppien, taivaanvuohien, lokkien, tavien ja sorsien seurassa pyörineeseen musta-valkosävyiseen kahlaajaan. Koska pysähdys oli pakosta pikainen, jäi tarkempi määritys vajaaksi. Palasin paikalle parin päivän päästä, ja lintu löytyi täsmälleen samasta paikasta. Tosin nyt oli lajitoverikin näkyvissä, ja metsäviklojahan ne olivat. Sarkkilanjärven eteläisemmän tornin viereiset pellot olivat kansoittaneet töyhtöhyypät ja isokuovit, ja ruskosuohaukkakin näkyi saalistamassa.

Tänään kävimme vilkaisemassa Ahtialanjärven jäätilanteen. Lokkisaaren puolelta katsottuna järvi oli vielä melkoisen täydellisesti jäässä, ja emme viitsineet lähteä tornille asti. Tornin nurkilla näkyi putkella pari valkohäntäkaurista syömässä. Saarella oli todella valtaisa lauma naurulokkeja, ja ne lähtivät lähes kaikki jotain säikähdettyään valkoisena kirkuvana pyörteenä ilmaan. Hupaisa näky.

Jatkoimme Ahtialanjärveltä vielä Vesilahden puolelle Vähäjärvelle, ja menimme sinne enemmänkin "käydään nyt vaikka siellä juomassa noi kahvit kun jäässä sekin kuitenkin on" -periaatteella. Vähäjärvi olikin pääosin jäässä, mutta sen molemmissa päissä oli sula kohta, ja niissä oli lintuja. Pari joutsenta nukkui jäällä, vieressä uiskenteli sinisorsia, telkkiä ja punasotkia. Toiseen päähän oli keskittynyt nokikanoja, seurana toki sinisorsia, ja myös lokkeja ja variksia löytyi. Ruskosuohaukka näytti palanneen tännekin, se liiteli järveä päästä päähän ruoanhaussa. Vai suunnitteliko kenties jo pesää...

Hopiti hop

En ole ehtinyt edes lintuja tiiraamaan, tuntuu aika menevän kaikkeen muuhun. Aamulla oli muutama sentti lunta maassa, eli onneksi en ollut suunnitellut puutarhahommiakaan tälle päivälle. Sukujuhlat nimittäin kutsuivat. Sinne ajellessa vastaan tuli tiellä siinä muutaman sentin lumisohjossa moottoripyöräilijä. Oli varmaan hupaisa ajella, kun autokin välillä hiukan haki paikkaansa. Vaikka oli ne talvirenkaatkin alla. Oma pyörä saa pysyä vielä tallissa, katellaan sitten ens kuun puolella.

Eräällä mutkatiellä mennessä mieleen tuli samaisella tiellä jokunen vuosi sitten tapahtunut onnettomuus. Kaksi autoilijaa tuli vastakkaisista suunnista mutkaan, jossa oli puita näkyvyyttä estämässä. Molemmat ajoivat liian keskellä, ja nokkakolarihan siitä tuli. Molemmat loukkaantuivat ilmeisen vakavasti, ja toinen menetti paljon verta, ja hengissä selvitäkseen olisi tarvinnut luovutettua. Vaan kun oli Jehova, niin verta ei saanut antaa. Heitti henkensä, ja toinen osapuoli sai syytteen kuolemantuottamuksesta. Toki syyte on eri asia kuin tuomio, ja tapauksen tuomio ei ole korviini kantautunut. Mutta jos kuolemantuottamustuomio tuli tuosta, niin en nimittäisi tätä oikeusvaltioksi. Jokainen voi toki kuulua ihan mihin hihhuleihin haluaa ja uskoa vaikka siihen suureen kurpitsaan, mutta jos niihin vedoten kieltäytyy ensiaputoimenpiteistä, niin oma mokansa, mitäs läksi.

Huomenna jos taas singahtaisi lintujen perään, ja illalla on tiedossa kokoustamista. Kyläyhdistyshommat on sinänsä mielenkiintoisia, mutta näin kärsimättömälle ihmiselle asioiden byrokraattinen pyörittely ja vuosien valmistelu on kyllä välillä aika puuduttavaa. Poliittisesta urasta ei siis kannata haaveilla näillä hermoilla.

Puuhaa piisaa ettei tänne kerkeä.

Krookukset ovat nousseet ja auenneet, lähes kaikki. Pupu Pitkäkorva on narskutellut jokusesta lehtiä, mutta toistaiseksi kukat ovat saaneet olla rauhassa. Takapihalla oli jälkiä vähän isommastakin narskuttelijasta, mutta sen hampaisiin ei ole ilmeisesti mikään kasvava joutunut. Syvät sorkanjäljet ovat silti painuneet pehmeään multaan, eli kauriiksi muuttunut peura siellä on tepsutellut. Pahasti juuri hedelmäpuuntaimien lähettyvillä. Taimet oli kyllä huolella suojattu, ja niihin eivät myyrät olleet päässeet käsiksi. Pupu oli suorittanut pientä leikkausta, mutta sen jäljet oli korjattavissa, koska leikata niitä olisi pitänyt kuitenkin. Kirsikassa ja päärynässä oli jo näkyvissä silmun alkuja, luumu ja toinen omenapuu eivät vielä ainakaan osoita elonmerkkejä. Toisen omenapuun myyrät mutustelivat ja jänikset viimeistelivät, kun tyhmä minä luuli sen olevan jo tarpeeksi vanha ja jyrsimille kelpaamaton. Olikin juuri sopivasti ehtinyt omenantekoikään, hyvähän se on tässä välissä matalaksi leikata. Jos nyt sitten edes enää herää henkiin.

Kevätlantaa on heitelty ja suuri suunnittelu käynnissä. Autotallin sivustan keltaisen rinteen loppuunsaattaminen on varmaankin alkukesän hommia, samoin pihapolut pitäisi viimeinkin tehdä valmiiksi, etei tarvitse normaalin suomalaisen sadekesän sattuessa mudassa tarpoa. Ja se terassi...kaasugrilli tarttui tarjouksesta matkaan, eli terassin rakentamista ei voi enää vitkutella. Tuota kun ei parvekkeella käytetä.

Haravoin loput moskat pihasta, ja totesin, että meillä on erikoislaatuinen vaahtera. Se tekee käpyjä:
Tai sitten syyllinen pukeutuu mustaan, punaiseen ja valkoiseen:


Parsa- ja kukkakaali kasvavat sisällä edelleen kohinalla, mutta purjo ei näytä nyt kovin hyvältä. Sen päällä oli vissiin muovi liian kauan, ja sirkkalehdet ottivat siitä nokkiinsa. Uusia purjoja en kyllä enää laita, tuli jo noiden kanssa vähän kiire. Kesäkukkia on myös noussut monenlaisia, ainakin krassia, päivänsineä ja pieniä daalioita on itänyt, ja iso daalia sekä miekkaliljatkin versoavat kovaa tahtia. Ainoastaan lyhtykoiso ei ole velä herännyt. Mutta kaipa sekin vielä ehtii.

Komerourheilua

Harrastin päivällä vapaapainia lasikuitutapetin kanssa. Kun tapettirullan leveys on metri ja kopin koko 120 x 80, niin ainahan se tarraa johonkin väärään paikkaan tai taittuu tai menee vinoon tai muuta. Isommassa tilassa voi vaan nätisti pudottaa sen alas, ja on tilaa liikutella ja asetella. Mutta kun ei viitsi kantavia seiniä alkaa siirrellä vessakopin tai tuulikaapin suurentamiseksi, ja mitäpä niissä toisaalta lisäneliöillä tekisikään. Lasikuitutapetti ei sinällään kuulu suosikkipintamateriaaleihini, mutta menee noissa talon alimman kerroksen pikkukopeissa, ja samalla vähän tasaa vanhoja kolhittuja, rei'ittyjä ja kymmeneen kertaan maalattuja kiviseiniä.

Tuli siellä kopissa könytessä mieleen, että tällä kertaa sentään kukaan ei tupannut remonttiavuksi. Se on nimittäin kumma, että mitä pienempää tilaa tässä talossa on remontoitu, niin sitä enemmän innokkaita tulijoita olisi ollut. Tai mitä tarkempaa ja yksityiskohtaisempaa hommaa on tehty, niin sen enemmän sählääjiä on itseään paikalle tyrkyttänyt. Ja vastaavasti toisinpäin: kun olisi oikeasti ollut niille lisäkäsille tarvetta, niin ei tasan kukaan ole tulossa. Tuulikaappiremppaankin piti melkein jo antaumuksella hermostua; ei, me emme tarvitse apua; ei, sinne ei mahdu kuin yksi kerrallaan tekemään; ei, ei tarvita edes ruoanlaittajaa tai seuraneitiä. Ilmeisesti maalaaminen ja laatoittaminen "on niin kivaa" ja "kaikki sitä osaa tehdä", että tarjokkaita moiseen pikku puuhasteluun riittää. Toisaalta muutenkin välillä tulee mieleen, että joillekin kaupungin kerrostalorotille tuttavan maaseutuomakotitalo on kiva talkoopuuhamaa, jonne voi tupata touhuamaan hommia riipinraapin, lähinnä ilmaisten kaljojen, ruokien ja saunomisten toivossa. Talkoot ovat siis tässä taloudessa ylipäätään harvinainen juttu nykyään, hommat kun yleensä tulee helpommin, paremmin ja ihan sillä yhdellä kertaa, kun ne tekee itse. Ja kun itsekin tosiaan mieluummin keskityn nimenomaiseen tekemiseen, en ruoanlaittoon tai muiden tarjottavien haalimiseen.

Pienemmätkin tiet alkavat olla kuivia, lenkkeilykausi pitäisi viimeinkin aloittaa. Enää ei ole kuin huonoja tekosyitä tarjolla. Kun molemmissa suvuissa on vahvana diabetesgeenit ja muutkin elintasosairaudet, niin läskin kanssa ei ole leikkiminen. Hienoista repsahtamista talven aikana on tapahtunut, mutta kaukana ollaan silti pahimmista ajoista. Suunnistuskausikin alkaa tämän kuun lopussa - mistä tulikin mieleeni, että uudet suunnistuskengät pitäisi ostaa. Varsinaiseksi välineuhreiluksi suunnistusta ei voi sanoa, lenkkareillakin pärjäisi, mutta itsestäni tuntuu turvallisemmalta juosta metsässä ja kallioilla, kun on piikkarit jalassa.

91. Metsähanhi

Huittisten vankilan uusi torni osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi. Toki asiaa tuki jo Tiiraan listatut havainnotkin, mutta paikan päällä ei tarvinnut ihmetellä miksi. Tornista näkee pääosin vankilan pelloille, jotka ovat matalaa entistä järvenpohjaa, ja pellon keskellä kulkee leveä oja. Tornin vieressä on pumppaamo ja siitä isompi laskuoja tornin toisella puolella kulkevaan jokeen. Monenlaista maastoa siis havainnoitavaksi.

Sää vaan oli totaalisen väärä. Pieni sumu tietysti jo haittasi näkyvyyttä, mutta reipas tuuli aukealla pellolla sai putket tärisemään ja silmät vuotamaan vettä. Sen takia paikalla ei todellakaan viitsinyt kovin kauaa viihtyä. Metsähanhia oli valtavasti, ja niiden joukossa olisi hyvinkin todennäköisesti saattanut olla lyhytnokkahanhia ja tundrahanhia, mutta ei tuossa kelissä meidän kalustolla ollut mitään mieltä yrittää niitä sieltä erotella. Kapustarintoja täällä on nähty myös runsaasti, mutta hukkuivat sumussa tehokkaasti. Kuoveja lenteli ja huuteli pari kappaletta, sinisorsia ja taveja oli pellon lammikossa soutelemassa, töyhtöhyypät kaartelivat ja jokunen pienempi lintu, mm. pajusirkku, tuli nähtyä. Ojan rantatörmässä viipotti kärppä, ilmeisesti se pesii jossain törmän koloissa. Täytyy muistaa sitäkin tornilla käydessään seurailla.

Uusi retki tuonne on tehtävä piakkoin, mutta odotan kyllä tuuletonta ja vähän kirkkaampaa.

Liitän oheen vielä kuvan eiliseltä, kuvassa tutkailen Yyterin jäisiä lietteitä:

86. - 90. "Pori on Suomen lintukaupunki"

Otsikon sanoilla mainostetaan eräälläkin nettisivulla tuota muuttotappiokaupunkia meren rannalla. Kun ei muuta ole, niin on edes lintuja. Ja onhan niitä, sillä Yyterin hiekat ja lietteet sekä muutenkin monipuolinen rannikkoseutu vetävät tietysti pääasiallisesti vesilintuja, mutta myös muita siivekkäitä.

Poriin on pitkä matka ja siksi lähdimme aamulla anivarhain. Aiemminkin olisi voinut lähteä, jos olisi halunnut saavuttaa merenrannan tornit heti aamunkoitteessa, mutta rajansa masokismillakin. Niinpä aurinko pilkisti jo taivaanrannassa, kun kävelimme pitkin kosteikkoja ja pitkospuita Yyterin lietteiden tornille. Lintujen meteli kuului jo kauemmas, ja pääosin siitä vastasi valtava naurulokkiyhdyskunta. Putki yhytti heti erään minulle uuden lajin, eli 86. ristisorsa. Paikalla oli myös kurkia, laulu- ja kyhmyjoutsenia, telkkiä, sinisorsia, haapanoita, selkälokkeja, kalalokkeja, harmaalokkeja, isokoskeloita jne. Suurehko hanhi osui kuvaan, ja sen tarkka laji piti varmistaa ja kirjata vihkoon 87. kanadanhanhi. Olen nähnyt sekä näitä, että valkoposkia joskus, mutta en ole halunnut niitäkään kirjata, koska en ole varmaksi koskaan tiennyt ja muistanut, että kumpi on kumpi. Nyt luulisin jo tunnistavani. Vielä loppuvaiheilla, kun tuntui, että koko sula alue ja jään reunat oli haravoitu, löytyi kaukaa vedestä soutelemasta mustavalkoinen sorsalintu. 88. haahka oli se. Myös jokunen västäräkki nähtiin tällä tornilla, taitaa olla länsirannikon kevät vähän edemmällä. Tältä tornilta palattua kävimme vielä saman parkkipaikan läheisyydessä olevalla toisella tornilla, mutta vasta-aurinkoon on huono katsoa, ja lisäksi ruovikkoalue oli vielä aika jäässä. Töyhtöhyyppiä oli silti runsaasti täällä liikkeellä. Sen verran mielenkiintoisilta nämä seudut näyttivät, että muutaman viikon päästä, kunhan lietteet ovat sulaneet ja kahlaajamuutto alkaa, täytyy suorittaa uusi isku.

Jatkoimme matkaa Preiviikinlahdelle. Jo seuraavalle tornille mentäessä parkkipaikan vierestä lähti 89. punakylkirastas. Taas yksi näitä taviksia...Tältä tornilta lajivalikoima oli aika samaa luokkaa kuin lietteiltäkin, mutta jokunen suuri harmaa hanhi erottui aika nopeasti joukosta, ja kaksi niistä lensi tornin ylikin. Kokonsa ja suuren nokkansa puolesta ne oli helppo tunnistaa: 90. merihanhi. Uutuuksia ei enempää ilmaantunut, mutta erittäin iloinen yllätys oli se, että kuulin ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosieni taivaanvuohen "mäkätystä". Taivaanvuohet melskasivat jo kahdella ensimmäiselläkin tornilla, mutta täällä yksi innostui oikein tosissaan, ja melkein koko tornissaoloaikamme se kaarteli tornin ympäristössä soidinlentojaan.

Tornin jälkeen käväisimme vielä vanhassa Preiviikin kalasatamassa, mutta se oli melkoisen vahvasti jäässä. Ei siis mitään mainitsemisen arvoista.

Preiviikinlahden tornilla ollessamme tuli taas mieleen, että torneilla tosiaan kannattaa olla silloin, kun järkevä ihminen vielä nukkuu. Kello oli sitten jo sen verran aamupäivässä, että paikalle hyökkäsi seurue, jossa ilmeisesti isovanhemmat olivat ottaneet lapsenlapsilauman mukaan luontoretkelle. Kaunis ajatus, joka saa allekirjoittaneelta vaan valitettavasti karvat pystyyn siinä vaiheessa, kun se älämölö ja riekkuminen alkaa kantautua tornille, ja tajuaa, että ei hitto: nuo tulee tänne. Sinänsä olen ehdottomasti sitä mieltä, että heti liikunnan jälkeen luonto ja linnut ovat parhaita mahdollisia harrastuksia lapselle. Mutta vanhemman/isovanhemman/ muun opastajan olisi aina muistettava se, että leikkipaikat ja sirkukset on erikseen, ja luontopoluilla ja luontotorneilla pidetään suut supussa ja jalat maassa. Pisteet silti tälle isoisälle, joka kyllä kielsi hyppimästä tornissa, mutta valitettavasti vaan putkiin saman tärinäefektin saa aikaan myös ne lavaa koko ajan edestakaisin tamppaavat jalat. Plus sitten se, että mieluummin kuuntelisi linnunlaulua, kuin ikuista nahinaa ja täysin tarpeetonta kiljahtelua. En nyt haluaisi vaikuttaa niin niuholta, että vedän herneet nenään, jos joku tirppa jää sen tärinän takia tunnistamatta. Mutta toisaalta en kyllä ajele sinne tornille ja raahaa niitä vehkeitä sinne paikallekaan ihan vaan sen takia, että saan katsella ja kuunnella jonkun Jormamarkon ja Vilmapettiinan apinaimitaatiota. Kaikelle siis paikkansa, kiitos.

Punarinta on palannut tänään pihapiiriin. Naapuri raivasi pihaansa, eli sen viimekesäinen suojainen kuusenalusta on mennyttä. Meillä on kyllä tuolla yhdellä pihan nurkalla pari tiheää kuusta, eli josko sieltä löytyi uusi. Huomenna voisi mennä tutustumaan Huittisiin vankilan pelloille rakennettuun ihka uuteen torniin. Ja kai se kohta täytyy miettiä, miten juhlistaa sadatta pinnaa.

Myyrien vessoja tyhjentämässä

Illalla iski aurinko, ja se houkutti ulos. Lintulautojen alla oli röykkiöittäin auringonkukansiementen ja kauran kuoria, ja ne olivat vaivanneet silmää jo hetken. Ruokinta-aikaan niistä ei välitä, mutta kun trafiikki hiljenee, niin asia muuttuu. Haravoin ja lapioin niitä kompostiin kaksi kottikärryllistä tällä kertaa, aiemmin vein jo jonkin verran, ja niitä jäikin vielä hivenen jäiseen maahan. Evästetty on, siis.

Haravointi ei kuulu mielipuuhiini, ja onneksi lehtipuita ei pihassa edes tuhottomasti ole. Vaahteranlehdet pyrin haravoimaan, ne kun maatuvat hitaammin. Koivunlehtien annan olla, ja aina on tähän asti nurmikko koivun allekin noussut. Vaahteranlehtien haravoinnin ajankohdan en ole niin pitänyt väliä, kunhan ne jokseenkin kesän tullen ovat kompostissa. Syksy tai kevät, aivan sama. Jokusia lehtiä olin kasannut kukkapenkkeihin, ja ne haravoin tänään pois. Se ei yllättänyt, että sipulikasvit pukkaavat kasvua, mutta moni perennakin jo talon eteläseinustan penkissä nostaa päätään. Akileijassa ja kurjenpolvessa oli ainakin jo eloa havaittavissa. Ja ilmeisesti pihan valtava myyräyhdyskunta ei ole kuitenkaan isompia tuhoja saanut aikaan, sillä lähes kaikki sipulit tuntuvat heränneen, ja kukkapenkkejä ei ole pahemmin kaiveltu. Mitä nyt sitten tosiaan niitä myyrien vessoja löytyi paristakin kukka-astiasta. Tai ainakin papanakasat oli sitä luokkaa, etten usko edes niinkään pieniaivoisen eläimen kuin peltomyyrän ainakaan ruokakomeroonsa moisia lykkäävän.

Myyränpapanoista päästäänkin myyräkuumeeseen. Moni tuttu mainitsi tuossa, ettei aio keväällä haravoida ilman hengityssuojainta, koska myyriä on niin tuhottomasti. Itse en jaksanut moiseen hysteriaan sortua, vaikken toki noita kakkakasoja myös impannutkaan. Voi tietysti olla, että asenne kostautuu ja parin viikon päästä päivittelen blogia sairaalasta käsin. Myyräkuume on tietysti siitä kavala sairaus, että sen voi sairastaa huomaamattaan, tai siihen voi kuolla. Ja melkein kaikkea siltä väliltä. Sehän on kyllä muistettava, että myyräkuumetta levittää vain metsämyyrä, ja tuo pihojen pikku paholainen on useammin peltomyyrä. Yhtään metsämyyrää en ole tässä talven aikana nähnyt, ainoastaan peltomyyriä, metsähiiriä, päästäisiä ja niitä hemmetin rottia. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö tässä niitä olisi. Jostainhan puoliskokin kyseisen taudin sai muutama vuosi sitten, ja vietti vajaan viikon sairaalassa. Selvisi kuitenkin ilman mitään pysyviä haittoja.

Krookukset aukeavat varmaan huomenna, jos on aurinkoinen päivä. Ensimmäinen sinililja eteläseinustalla kukkii jo, ja se on joku vanha karkulainen. Autotallin viereen tehtyyn "keltaiseen rinteeseen" on kyllä joku hampaineen iskenyt, eli nousevat krookuset on vedetty poikki. Epäilen syylliseksi erästä pitkäkorvaista ja töpöhäntäistä, joka kavereineen viihtyy pihassa liiankin hyvin...

83. Jouhisorsa 84. Kyhmyjoutsen 85. Vihervarpunen

Aamulla ensi vilkaisu ulos ikkunasta herätti halun painua takaisin petiin. Lunta, prkl. Toisaalta mieleen tuli, että vesilinnut saattavat viihtyä paremmin sulassa vesistössä, kun pellot ovat lumessa. Siispä matkaan.

Ajelimme Nokian Knuutilaan, jossa oli nähty monia hanhia, kyhmyjoutsenia ja uivelokin. Paikan päällä meteli oli kyllä valtava, mutta linnut tietysti kaikki salmessa haavikon takana, eli ei näkyvyyttä. Emme jaksaneet rämpiä rantaan, vaan tyydyimme tarkkailemaan sulia vesiä tornista tunnin verran. Eniten mieltä lämmitti melko läheltä ohi lentäneet laulujoutsenet ja kaksi kurkea. Ensimmäinen näköhavaintoni kurjista tältä keväältä, muuten. Ääniä olen kyllä kuullut jo aiemminkin. Vedessä souteli lähinnä telkkiä, sinisorsia, isokoskeloita ja laulujoutsenia. Yksi harmaahaikara oleili lahden pohjukassa parin "likaisen" joutsenen kanssa.

Matka jatkui kohti Nokian toista lintutornia. Torni itsessään on "yhden miehen torni", pieni ja kiikkerä. Sen ovat rakentaneet terapiatyönä Pitkäniemen sairaalaan potilaat, ja sijainti on siis sairaalan lähistöllä Pyhäjärveen pistävässä niemessä. Niemen päässä on pieni tasainen alue, josta on helpompi havainnoida koko vesialuetta, ja lisäksi alustan tärinä ei haittaa putkeen katsomista, sillä se on juuri tuossa pienessä tornissa suurin ongelma. Niemen toiselle puolelle jää Markluhdanlahti, jossa pesii kesäisin valtava naurulokkikolonia. Naurulokit ovat jo palanneet odottamaan jään sulamista, ja meteli lahdella oli valtava. Kettu juoksi jäällä pakoon lokkiparvea, ja ilmeisesti sen tarkoituksena oli ollut saada lokkipaisti, mutta joutuikin itse takaa-ajetuksi. Muutenkin niemeltä näkyi pääasiallisesti jään reunalla lekottelevia lokkeja, pääasiassa nauru- kala- ja harmaalokkeja, mutta jokunen selkälokkikin oli eksynyt joukkoon. Telkkiä ja nokikanoja oli myös runsaasti, ja keskellä vesialuetta kahden haapanapariskunnan seurassa souteli joku oudomman näköinen pariskunta. Koiras oli väritykseltään selkeä, ja helposti löydettävissä kirjasta. Jouhisorsa siis. Tarkemmin Edeniin päin tirkistellessä pari joutsenlinnuista erottui kyhmyjoutseniksi. Tuli sekin nähtyä.

Kotoa lähtiessä aamulla heitin pari talipalloa telineeseen, koska maahan satanut lumi saattaa vaikeuttaa etenkin muutolta juuri palanneiden ruoanetsintää. Auringonkukansiemeniä ei vieläkään tarvinnut lisätä. Retkeltä palattua teetä ja voileipää syödessä peruslajien sekaan ilmestyi mustavihertävänkirjava lintu, joka ei ihan näyttänyt keltasirkulta. Keltasirkkuhan oli meillä talven yleisin laji, varmaankin kauratarjoilusta johtuen. Vertailin kirjojen kuvia, ja kyllä: tämä oli nyt se vihervarpunen, jota meille oli niin monta kertaa vieraat yrittäneet sekä viherpeipon että keltasirkun nähdessään sille nimeksi tarjota. Lintujen yleisyydestä en osaa sen tarkemmin sanoa, mutta ilmeisesti vihervarpunen on nimenä jotenkin ihmisille tutumpi.

Teiskon mikrokansaa etsimässä

Eilen olin hiljaa, joten tänään voi olla enemmän äänessä. Tai oikeastaan ajattelin vielä linkittää tähän erään retkiraportin viime syksyltä. C8h11no2 otti ja koosti kuvat ja kirjoitti hienon tarinan siitä, kuinka kuljimme kauniin syksyisen päivän pitkin Teiskoa, ja ehkä jopa löysimme jotain.

Olkaa hyvät.

82. Tikli

Maalla asumisessa on se hyvä puoli, että lintuja voi ruokkia rauhassa, tarvitsematta piitata mistään kaupungin järjestyssäännöistä, kitisevistä naapureista tai taloyhtiökyylistä. Samoin ainakin tässä meillä on asutusta, peltoa ja järveä, joten lajivalikoima on monipuolinen. En ole hetkeen enää lisännyt lintulaudalle tavaraa, eikä tuo ennen viime lumipyryä laitettu auringonkukansiemen oikein ole huvennutkaan. Luonnon ruoka houkuttaa enemmän, mikä on toki erittäin hyvä juttu. Orava nautiskelee päivittäin maahan pudonneita, ja jokunen muukin ruokailija pyörähtää paikalla.

Silti huomaa, että muuttotulokkaat ja paikkaa vaihtavat viihtyvät tuossa laudan lähistöllä, vaikka eivät välttämättä juuri syömässä käykään. Ilmeisesti laudan ympäristössä tapahtuva lintuliikenne vetää puoleensa ja tuo jonkinlaista turvallisuuden tunnetta. Peipot pyörivät parina ensimmäisenä päivänä lähes koko ajan laudan ympäristön puissa, sittemmin niitä on näkynyt harvemmin.

Tänään töistä tultua huomasin jonkun uuden tuttavuuden vaahteran oksalla. Lintu kuitenkin pyrähti pois nopeasti, eikä lintukirjan selailu oikein tuottanut tulosta. Lähinnä saimme havaittua, että naamassa oli jotain mustaa ja selässä harmahtavaa. Kivitaskukaan ei oikein tuntunut sopivalta, mutta sitä päädyimme veikkaamaan. Nyt myöhemmin lintu tuli kavereineen paremmin näkyviin, ja aiheutti kiivaan lintukirjan selauksen. Tutulta se näytti, mutta en silti sitä olisi tikliksi osannut nimetä. Varmasti olen noitakin aiemmin nähnyt, mutta koska olen päättänyt olla listaamatta lajeja, joita en nähdessäni varmasti ole osannut nimetä, niin tikli päätyy listan sijalle 82.

Parempi tunnistusoppaamme kertoo tiklistä: "Tikliä suunniteltaessa ei väriä eikä mielikuvitusta ole säästelty." Aika erikoinen tapaus se onkin.

Monkey Moonit kultamaassa

Töistä kaupan kautta kotiin. Kaupan pihaan oli jo ilmestynyt jäätelökioski, ja kesäpihalle kärrätty ensimmäiset rullakolliset orvokkiamppeleita. Toisaalta näin myös pilkkijän kotiin päin ajellessa. No, hullujahan on monenlaisia.

Viivi ja Wagner -sarjakuvassa Wagner toteaa luulleensa lapsena, että jäätelökioskit talvehtivat etelässä. Minä tiedän missä ne talvehtivat ainakin näillä seuduilla, sillä olin muinoin noin viikon työkeikalla kyseisessä paikassa. Talven aikana kioskit huolletaan ja puhdistetaan hyvin. Samassa paikassa saman palvelun saavat myös pehmiskoneet, ja huollon jälkeen ne on testattava. Testaus tehdään aina mansikalla, koska se on kuulemma tarkin lämpötilan ja viskositeetin suhteen. Kun huoltomies testaa noin viidettäkymmenettä pehmiskonetta, alkaa mansikkapehmis pursuta jo korvista. Niinpä meillekin kiikutettiin mansikkapehmiksiä. Hyväähän se oli, mutta rajansa kaikella.

Tällä hetkellä töissä räjähdys taitaa tulla sitä kautta, että homma ei taida valmistua ajallaan. Vaikka "Yhdessä kun tullaan ja yhteen mennään niin kaikki valmistuu aikanaan" sanoi jo Kouhiakin, kun siltatyöläiset lakossa oli. Meillä tosin ei lakkoilla, joka tyypin nimi on nykyään Monkey Moon (sehän on se YK:n pääsihteeri!), ja edes se viinaan hurahtanut sähkäri ei kerkeä annihelenalle kesken päivää, kun pitää kultalamppua ruuvata kiinni. Valitettavasti taidan rikkoa ties mitä sääntöjä, jos kuvia tuolta laitan näkyviin, eli en laita. Mutta erittäin mielenkiintoisia muovisia kultahässäkkävirityksiä tulee seinille ja kattoihin, ledeillä valaistuna. Ja sitä kullanväristä käärmeennahkatapettia. Joka muuten loppui kesken. Joka muuten on tilattava Belgiasta. Great.

Koska olen useampana vuotena yrittänyt tehdä pääsiäisenä lammaspaistia ja tasan yhtä monta kertaa epäonnistunut (saman lopputuloksen olisi saanut paistamalla villasukkaa pari tuntia - yhtä villanmakuinen ja sitkeä), ostin sen sijaan strutsia. Tänään kylläkin sorruin esittelytiskiltä nappaamaan valmista rosmariinilammasta pienen palan, ja kyllä, se oli saatu ihan mureaksi, mutta maistui vain ja ainoastaan sille rosmariinille. Taidan siis vastaisuudessa käyttää lammasta vain lankana, ja ottaa eväät ihan muista lähteistä.

Ei suomenkielistä käyttöohjetta?

Lähijärvi on edelleen jäässä, mikä tuli havaittua uutta optiikkaa testatessa. Nyt on putkessa satakertainen suurennos, ja lisäksi matkaan tarttui pari taskuun mahtuvaa tarjouskiikaria. Lähijärvi ei ole linnustoltaan mitenkään ihmeellinen, mutta jokusia pesimälajeja sentään löytyy. Mökkejä on vaan sen verran, että aina saa pelätä jonkun syyttävän tirkistelystä, kun putken kanssa rannalla pyörii. Selitäpä siinä sitten vakavalla naamalla, ettei siinä olla tiirailemassa suinkaan vastarannan isännän, vaan silkkiuikun munia.

Putkikaupassa myyjä oli puhelimessa, ja jouduimme sivukorvalla puhelua kuuntelemaan. Luulin ja toivoin ymmärtäneeni puhelun aiheen väärin, mutta valitettavasti en. Joku siellä tosiaan kyseli siihen kyseisen liikkeen myymään yleisimpään ja yksinkertaisimpaan kaukoputkimalliin suomenkielistä käyttöohjetta. Putkessa on peräti kaksi liikkuvaa osaa: suurennus ja tarkennus. Myyjä siinä sitten puuskahti meille putkea ojentaessaan, ettei tässäkään kyllä valitettavasti ole suomenkielistä käyttöohjetta mukana. Syytä tietysti voisi olla. Sen verran ripeään tahtiin tämä maa nimittäin tuntuu amerikkalaistuvan, että olisi hyvä ihan kotomaan kielellä kertoa, ettei vehjettä saa sateen jälkeen kuivata mikrossa tai käyttää auton alla lisätukena renkaita vaihtaessaan. Vaikka kai se yksinkertaisimmankin laitteen käyttö on hankalaa, jos on kaksi vasenta kättä eikä yhtään peukaloa. Tai jos päähän on joutunut vahingossa pelkkää purua.

Töissä sitä ihanaa kiirehässäkkää, joka aina enteilee remonttityömaan valmistumista. Se on muun muassa sitä, kun kolme henkeä tunkee samaan vessakoppiin töihin. Alimpana putkimies ruuvaa lavuaarin viemäriä, keskellä timpuri laittaa vessapaperitelineitä ja muita kilkkeitä, ja ylimpänä koittaa itse maalata kattoa. Tai sitä, että tavarat siirretään tänään toiseen päähän tilaa, kun lattiaa tasoitetaan toisesta, huomenna tavarat siirretään takaisin ja tasoitetaan toinen pää, sitten taas rullataan tavaroita toiseen päähän ja pinnoitetaan lattiaa jne. jne. Tai sitä, että työmaan johtoporras kaljuuntuu päivä päivältä hiuksia päästä repiessään. Tai sitä, että tyhmien vitsien ja suoranaisen vittuilun määrä lisääntyy eksponentiaalisesti päivä päivältä. Tällä viikolla homma onneksi räjähtää. Tavalla tai toisella.

Kutomoa ja kartanoa....

Palmusunnuntai on hyvä päivä karata kuvaamaan, ei tarvitse kuunnella ovikellon pimputusta ja miettiä antaisiko lapsosille munia vai piilottelisiko. Päätimme puhtaan hakuammunnan sijasta käydä vilkaisemassa muutaman ennestään tiedossa olevan paikan, ja siinä sivussa sitten toki pitää silmät auki.

Ensimmäiseksi eräs hirsinen "erämaa"-ateljee. Kuvasin rakennusta ulkoa jo viime kesänä, eikä mikään näyttänyt muuttuneen.

Talo oli yhtä tiiviisti lukittu kuin aiemminkin. Joku kunnoton oli yrittänyt vääntää ovea auki siinä onnistumatta. Tutustuimme myös piharakennuksiin, toinen niistä oli ilmeisesti jonkinlainen pieni vierasmaja, tai sitten siinä on asuttu ahtaasti ja tämä on ollut varsinainen ateljee. Rannassa oli lisäksi koristeellinen rantasauna, jonka alla asusteli joku. Se joku oli ilmeisesti nauttinut ruoakseen oravan, ainakin kovasti oravan pääkalloa muistuttava esine oleili pesän suuaukon edustalla.

Matka jatkui kohti preeriaa. Olin joskus ohiajaessa havainnut harmaan pienen talon keskellä peltoja, siis todella keskellä. Taloa oli valitettavasti alettu purkaa, mutta silti sen sijainti nauratti. Tuulinen paikka se on ollut, ja nyt vielä enemmän, kun ovia ja ikkunoitakaan ei enää ole. Tämä pieni talo preerialla on siis kohta historiaa.

Tästä matkaa jatkettiin jokusten eiku-josku-mutku -suunnanvaihdosten saattelemana. Käytiin vilkaisemassa Pienen Voimalan tilanne. Ympäristöä oli raivattu ja puita kaadettu, mutta itse voimala oli samassa jamassa. Seuraavaksi pöristeltiin etiäppäin, tiedossa oli talo. Tai oikeastaan se osoittautui kolmen rakennuksen pihapiiriksi, ja sen naapurissakin oli tyhjää. Päärakennuksessa oli varmaankin joskus ollut kauppa.


Taustalla pilkottaa talon koristeellinen ulkorakennus, ja lisäksi pihan oikealla laidalla oli pitkä pitkä pytinki. Sen ovi repsotti auki, ja niin repsotti rakennus muutenkin. Viimeiseksi siinä oli toiminut mattokutomo, ja sen toiminnasta lienee aikaa. Sähkövalo taisi olla ainoa tekninen kapistus, mattopuut olivat kaikki perinteisiä paukutettavia. Siellä on Hertta, Martta ja Kerttu hakanneet kilvan räsymattoa, ja lukeneet tauoilla Elinkeinovapaus -lehteä.

Matka jatkui mutkitellen, ja lopuksi vilkaistiin pikaisesti ja varovasti ulkopuolelta Suomen kenties ainoaa hylättyä kartanoa. Tai no, ei tämä kokonaan kai hylätty ole, jotain korjaussuunnitelmia on viritelty. Kiirettä vaan voisi alkaa pitää, julkisivusta ei murene pelkästään maalit vaan myös puu.
Ja eteenpäin, uusia pikkuteitä haeskellen. Huonosti löytyi tutkimattomia teitä, ja vielä huonommin löytyi niiltä tutkittavaa. Muutkin harrastukset alkoivat painaa päälle, joten nokka kotia kohti ja ensi kerralla parempi onni?

81. Kuningaskalastaja

Kolmas kerta toden sanoi tässäkin. Aamun reissu ei tuonut mainittavampaa menestystä, sillä luulin tietäväni tarkan paikan ja oletin, että toiselta puolen salmea on parempi näkyvyys, mutta olin väärässä. Periaatteessa linnun olisi nähnyt täältäkin, jos se olisi noussut ruovikon latvaan. Ei noussut. Emme ehtineet kiertää toiselle puolelle salmea, sillä olin lähdössä autiotaloja kuvaamaan. Linnun läsnäolo kyllä varmistui, koska vastarannalla olleen pariskunnan nainen huutaa kailotti miehelleen: "Tuu kattoon! Täällä se on!" Moukkamaista....heh.

Autiotaloreissun jälkeen takaisin, nyt taas toiselle puolelle. Kävelymatkaa piisasi, ja sen varrella vastaan tuli vanhempi pariskunta, joka ystävällisesti antoi vielä ohjeet, kuinka rantaan pääsee suunnilleen kuivin jaloin. Rämmimme sinne läpi pellon ja kaislikon, putken pystytys ja lähes heti onnisti. Todella kaunis värikäs lintu, kuin jalokivi. Välillä se istuskeli kaislalla ja suki höyheniään, välillä suoritti nopean kalastuksen. Ainakin yksi pikkukala joutui saaliiksi.

Melkoinen trafiikki on paikalla, mutta eipä se mikään ihme ole, sillä mikään jokapäiväinen näky kuningaskalastaja ei Suomessa ole. Vanhempi lintukirjamme (v. 2001) kertoo parimääräksi 5-30, vaihtelu eri vuosina on suurta. Tästä tulikin siis ylivoimaisesti listani harvinaisin havainto.

79. Koskikara 80. Isokoskelo

Hurahdin lintubongaukseen vasta viime vuonna alkukesästä, vaikka linnut ovatkin kiinnostaneet aina. Mutta vasta tuolloin aloin listaamaan lajeja ja tietoisesti hakemaan niitä. Siksi listani on vielä lyhyt, ja sen ulkopuolella on monia yleisiäkin lajeja, joita olen todennäköisesti ja melko varmasti aiemmin nähnyt, mutta joita en välttämättä ole tajunnut tai tiedostanut. Suomessa parhaat bongarit menevät yli neljässäsadassa lajissa, joten 80 on vielä aika vähän...toisaalta myöhästyin jo aloituksessa viime kevään muutosta, joten nyt on varaa parantaa. En kuitenkaan kuulu bongariliittoon, enkä hanki piipparia enkä lähde helikopterilla minkään lajin perään. Jos jotain sopivaa on tarjolla lyhyen matkan päässä, niin saatan mennä katsomaan. Muuten pyrin löytämään uusia lajeja linturetkillä.

Tiira kertoi, että Nokian Haapaniemensalmessa on nähty kuningaskalastaja. Pitihän tilannetta lähteä tarkastamaan, vaikka sumuinen ja sateinen sää ei juuri innostanut. Tai eihän se sade mitään, mutta sumu haittaa näkyvyyttä. Kipusimme Knuutilan torniin, vaikka epäilinkin, ettei tämä tipu näy tornista, vaan se piilottelee jossain rantapuskissa. Torni on näemmä edelleen yhtä huonossa kunnossa: ylempien portaiden alapäähän on viritelty ansaa ja ylätasanteella ei edelleenkään ole portaisiin kaidetta. Joku vielä teloo täällä itsensä. Tornista näkyi ja kuului jokusia laulujoutsenpariskuntia, telkkäpareja ja varislintuja. Isohko haukka liiteli kauempana järven päällä, mutta sen tarkempi laji jäi arvoitukseksi. Kuunneltuamme tovin joutsenia, junaa ja jäätelöautoa päätimme jatkaa matkaa. Kun tarkempi havaintopaikka jäi kirjaamatta ylös ja tarkka kartta ottamatta mukaan, niin moisen tirpan etsiminen rantapuskista on kuin etsisi sitä kuuluisaa neulaa heinäsuovasta.

Seuraavaksi suunnistimme kolmatta kertaa tänä keväänä Siuronkoskelle. Havainnot ovat kertoneet koskikaran viihtyvän täällä talvehtimassa. Kesäksihän tuo mestariuimari suuntaa Pohjois-Norjaan raikkaille tunturipuroille. Kaksi edellistä reissua olivat turhia, mutta nyt koskikara osui putkeen melkein heti. Sen sukeltelua oli kieltämättä hauska katsella. Välillä se kiipesi kivelle hetkeksi, ja hyppäsi siitä taas nokka edellä veteen. Sukeltelu näytti leikittelyltä, vaikka se onkin kovaa työtä; koskikaran ravinto lepäilee virtaavan veden pohjalla.

Tästä oli hyvä suunnata Nokian toiselle puolelle Pyhäjärven laitamille. Tien numero 12 varrella Maatialanlahdella on sulana pieni oja, ja tässä viihtyy myös lintuja. Ensivilkaisulla paikalla näytti olevan pelkkiä telkkiä (heh) ja sinisorsia, mutta kauempana souteli myös joku isompi pariskunta. Selkeän mustavalkoinen koiras ja harmaa, päänsä hennannut naaras. Isokoskelopari, kertoi kirja.

Huomenaamulla saatamme suunnata uudestaan kuningaskalastajan bonguuseen, nyt on tarkempi paikka tiedossa ja sääkin kai pitäisi olla parempi. Muutenkin tästä eteenpäin keväiset viikonloppuaamut kuluvat tiiviisti torneilla ja rannoilla ja luontopoluilla. Knuutilan tornilla käyntikin osoitti taas sen tosiseikan, että varustusta olisi syytä parantaa. Jos putkessa ei "tehot" riitä, niin alkaa kiukuttaa. Maanantaina voisi siis suunnata hakemaan vihdoinkin toisen, isomman kaukoputken, ja pääsiäisenähän sitä okin sitten hyvää aikaa testailla.

Kevät saa - niin minäkin

Tänään oli pihassa peippoja, kesän väittävät siis olevan lähellä. Muutenkin pihalinnut ovat aktivoituneet ihan eri tavalla viime viikkoina, ja pönttöjen ympärillä näkyy tunnustelevia tiedusteluretkeläisiä. Mietin kuivausrummun keräämien marsunkarvojen viemistä pesänrakennustarpeiksi, mutta odotan ainakin tuuletonta päivää. Myös arempi piharotta oli liikkeellä, mutta sen ruoansaantimahdollisuudet huononevat päivä päivältä. Ja ensi talveksi on tarkoitus estää pihajyrsimiltä ruoansaanti, lintuja toki ruokimme edellistalvien tapaan. Nyt ennätys on samaan aikaan yhdeksän peltomyyrää, rottia ei onneksi ole näkynyt kahta enempää.

Töistä bussilla tullessa havaitsin terassienkin ilmestyneen katukuvaan. Ja joku uskalikko jo istuikin, tosin kahvikupin kanssa. Itse hyödynnän lähinnä talon omia "terasseja", eli kahta parveketta, joista kattamaton on kaakkoon ja katettu lounaaseen. Kiitos vaan rakennuttajalle, 1950-luvun lopun ökytalossa on mukava asua. Perinteisesti "terassikausi" on meillä avattu vappuna parvekegrillauksen muodossa, ja samalla varmaan mennään tänäkin vuonna. Viime vappuna satoi räntää sähkögrilliin, mutta hittojako siitä. Kivaa oli silti. Kesän projekteihin kuuluu kyllä ulkoterassinkin rakentaminen, ja kenties sinne hankitaan oikein kaasugrilli. Sitten jossain hamassa tulevaisuudessa tekaistaan huvimaja/grillikatos, ja siirrytään grillauksessa ihan uuteen ulottuvuuteen.

Ehkä siis pian koittavat ne ajat, kun punaisen paholaisen, eli siis toisen kesäauton, viitsii ottaa ajoon. Toinenhan onkin vaiheessa ja tuskin siirtokilpiä kummempaa tänä kesänä saakaan. Tarkalleen ottaen kokonaan laskien meillä on autoja nyt kuusi, mutta niistä kaksi onneksi on varaosapurkuautoja, jotka lähtevät paaliin heti, kun kaikki tarvittava on saatu irti. Tarkoittaa siis sitä, että vietän vielä jokusen tovin aikaani autonpurkuleskenä. Onneksi omat harrastukset on keksitty.

Paluu blogimaailmaan

Täällä taas, hei. Ylläpidin muinoin kiukkublogia, mutta en ollut siihen tarpeeksi äkäinen. Tuntui, että aloin toistamaan itseäni, ja kyllästyin. Oravan naksutukset kenties löytyvät vielä in der netistä, tai sitten eivät. Molempi pahempi.

Nyt enemmän elämistä ja olemista. Kiukkuakaan unohtamatta. Lintuja, autiotaloja, autoja, edelleen rakennusmaailman kummallisuuksia ja varmasti muutakin. Vaikka teen paljon käsitöitä, en jaksa käsityöblogeja. Joitain tekosiani saatan silti esitellä, tätä pahoittelen jo etukäteen. Samoin pienet karvaiset perheenjäsenet saattavat päästä toisinaan ääneen. Koittakaa kestää.