maanantai 20. heinäkuuta 2009

Hyvässä hoidossa

Homma vie nykyään turhan taajaan erinäisiin hoitolaitoksiin. Toki niissäkin on remonttia tehtävä, mutta näin huonoilla hermoilla, huonolla pokalla ja huonolla eritteensietokyvyllä varustettu henkilö ei ole sinne oikein omiaan. Toisaalta monesti pääsee huokaisemaan helpotuksesta, kun ei tarvitse mennä sinne vessaan katsomaan mitkä kaikki siellä nyt on pitkin lattiaa, ja muutkin hoidokkien huolenaiheet voi käskeä kertomaan ihan vaan niille hoitajille. Heidän työlleen on pakko nostaa sitä olematonta rautakaupan mainoslippistä, sen verran rankkaa se on.

Tänään tutustuin ensimmäistä kertaa eläissäni ihan oikeaan eristyshuoneeseen. Siis siihen, jonka väitetään olevan pyöreä ja pehmustettu. Tämä oli kyllä melko kulmikas ja kaakeloitu, ja ikkunanpielessä oli mukavan terävä kova kulma, johon ainakin itse hakkaisin päätäni jos tuonne joutuisin. Naapurihuoneena on leposidehuone, mutta lattiaan pultattu sänky oli poistettu. Harmi, mikä loistava paikka se olisi ollut ruokatuntinokosille.

Tämänkertainen paikka on tyhjä, mutta yleensä näihin hommiin tuovat pikantin lisänsä asukkaat, joita parhaiten voisi kuvata termillä "harmiton mutta rasittava". Kun tyyppi kulkee muutaman kymmenen kertaa päivässä ohi, ja joka kerralla sama ihmetys äänessään kysyy: "Mitä sä oikein teet?", ei siihen varmaan jaksaisi lehmänhermoisinkaan remonttireiska vastata. Kun eivät oikein jaksa hoitajatkaan. Ja yleensä on pakko vastata, koska muuten alkaa tivaus ja/tai kiukuttelu. Monillakaan ei ole tietoa ajasta eikä paikasta, ei päivästä eikä omasta nimestä. Jotkut eivät osaa edes puhua, ja hiukan ensin säikähdin eteeni käsiään värisyttämään tullutta ynisevää vanhempaa miestä, kunnes minua valistettiin, että kahvia se vaan haluaa, komenna pois kun ei ole kahviaika. Tottelihan se.

Jotkut tapaukset kyllä ovat hiukan pelottaviakin. Kollegan kanssa tehtiin töitä parina erään hermostuneen nuoren miehen huoneessa lähes vierekkäin. Mies pyöri koko ajan huoneensa ovella, me olimme huoneen perällä. Kollega siinä kai sähläsi jotain, ja suhahti itsekseen hiljaa "voi perkele". Minä vieressä juuri hätinä kuulin sen, mutta silti sen kuuli asukaskin. Nuori mies sai melkoisen hepulin, alkoi lähes kirjaimellisesti hyppiä seinille ja säntäillä pitkin huonetta koko ajan mesoten: "Ei saa manata, tontut kuulee!" Sillä hetkellä ei juuri naurattanut, mutta päästyämme ehjinä huoneesta ulos kyllä kieltämättä hymyilytti. Onhan se tietysti juhannuksen tienoilla jo hyvä pitää nuhteettomia suhteita joulupukkiin, niin saa sitten paljon lahjoja.

Erän vanhempi naishoidokki taas sai melko sanattomaksi. Nainen oli istunut useamman tunnin nojatuolissa, ei liikkunut, ei puhunut, ei tuntunut havainnoivan millään tavalla ympäristöään. Olin työskennellyt naisen lähettyvillä osan aikaa, ja muutenkin kuljeskellut naisen ohi, eikä hän tuntunut minuunkaan kiinnittävän mitään huomioita. Kunnes taas erään kerran ohi kulkiessani nainen havahtui, katsoi minuun ja tokaisi: "Kuule." Minä sitten kysyin, että mitä. Johon nainen: "Joudunko mä vankilaan jos mä katkaisen mun poikaystävältä jalat?" Hetken aikaa olin aika hiljaa, mutta enpä voinut todeta muuta kun: "Kyllä sä varmaan joudut." Nainen totesin tähän pettyneen oloisesti "Ai jaa", ja vajosi taas samaan eleettömään yhden pisteen tuijotukseen. Tuli jotenkin mieleen, että taisin romuttaa pitkään haudotun ja jo melkein aukottomaksi havaitun suunnitelmaan, ja uuden vaihtoehdon miettiminen alkoi heti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti