Polkupyörä, tuo pirullinen keksintö. Aikoinaan kuulemma toisen maailmansodan melskeissä jokunen suomipoika pelastui ryssän luodeilta, koska veivasivat polkupyörillä ohi ja veli venäläinen ei uskaltanut ampua, kun ei ollut moista kapistusta koskaan nähnyt eikä tiennyt miten vaarallinen se on. Vaara kuitenkin piilee ihan muualla...
Itsekin retro-Ainolla ajelen, eli en ole mikään pyöräilyn vastustaja. Hyvä tapa liikkua, hyvää liikuntaa, kuluttaa vain läskejä. Kypärä toki on syytä olla, ja sen itsekin isken aina päähäni, koska olen yhtä tätiä köyhempi juuri kypärättömyyden takia.
Mutta kun en vaan jumalauta tajua sitä ajotapaa, että suhahdellaan kaupunkiliikenteessä pyörällä täyttä vauhtia välillä ajoradalle, välillä pyörätielle, välillä risteyksen poikki vinosti ja miten nyt vaan parhaiten ehditään. Sekään ei ole mitenkään harvinainen näky, että pyöräilijä vetää tyynesti ajorataa, eikä edes mitenkään reunassa, ja vieressä menee hyväkuntoinen, päällystetty pyörätie. Viimeksi tänään iltapäivällä yksi onnellinen tai onneton reppana veivasi melkein keskellä ajorataa. Kai sinne pyörätielle päästäkseen olisi pitänyt ajaa ainakin viisi metriä ylimääräistä.
Ja viimeksi tänään aamulla meinasin saada yhden sankarin auton nokkaan. Ajelin onneksi suht hitaasti, koska katselin autolle parkkipaikkaa, ja tämä tanopää suhahti pyörällä pusikosta pienen pieneltä polulta, ja tarkoitus oli ylittää ajorata ihan siitä vaan suoraan. Ei mitään suojateita tietenkään. Ehdimme molemmat pysähtyä, onneksi. Tai no, tiedä siitä onnesta, jotain luonnollista karsintaa se kai olisi, kun noita listisi, mutta ikävä jälki niistä auton nokkaan jää. Tämäkin tanopää kehtasi sitten mulkoilla vielä sillä ilmeellä, että olisin ollut syyllinen tapahtuneeseen. Ihan itse oli maksavalla puolella, ja ennen kaikkea sillä puolella, johon sattuu enemmän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti