Onnellinen perhe ja konkurssi

Kaupassa käynti ei kuulu muutenkaan lempipuuhiini, ja kanssa-asiakkaat (tai kenties aasiakkaat) tekevät toisinaan toimituksesta yhtä tuskaa. Tukitaan väylät kun jaaritellaan makkaran ja perunan laadusta, jälkikasvu juoksee hyllyn takaa kärryjen eteen tai alle ja aina joku parkkeeraa juuri sen tarvitsemani tavaran eteen tunniksi miettimään ottaisko tätä vai tuota vai jättäiskö kuitenkin ottamatta. Kassalla kaiken maailman miinus- ja äss-kortit on hukassa, ei tiedetä maksettaisko tällä vai tuolla kortilla ja kuitenkin maksun jälkeen sitten muistetaan, että hei olishan mulla ollut tääkin alennuskortti. Silti jotenkin pitkästä aikaa kassakäyttäytymisellääm veti pohjat tämänpäiväinen onnellinen perhe: iskä, äiskä ja lapset - tyttö ja poika n. 12-14 v. Koko sakki kulki yhdessä symbioosissa kassan läpi, mutta vain äiti toimi. Äiti lastasi viikonlopun jättiruokalastin hihnalle, äiti maksoi ja äiti pakkasi tavarat kasseihin. Muut kolme perheenjäsentä seisoivat tumput suorina katselemassa tapahtumia ja tukkivat siinä samalla tehokkaasti ensin kassahihnan lastauspäädyn ja sitten pakkauspäädyn. Ennustan äiskälle totaalista nytmenihermotjasenkyllähuomaa - burnouttia jossain vaiheessa, iskälle mikähelvettisillenyttuli - syndroomaa ja kersoille uusavutonta tulevaisuutta.

Epätodellinen uutinen tuli korviin tänään, mutta pakko kai se on uskoa, että edellinen työnantajani on itse itsensä eilen konkurssiin hakenut. Tokihan merkit tuohon oli olemassa, vahvimmin silloin viime syksynä kun itse tuolta lähdin "pakoon uppoavaa laivaa", mutta tässä talven mittaan korviini kantautui parempia uutisia työtilanteesta ja homma näytti oikeastaan kauempaa katsottuna aika hyvältä. Vanhojen työkaverien puolesta harmittaa, toki omasta puolesta ei voi olla kun tyytyväinen, että tajusi ottaa vakavasti ne tutut merkit. Yhden konkurssin kun kävimme läpi 2001, mutta silloin pelastuksena oli toinen firma, johon väki siirtyi vanhoina työntekijöinä. Näyttäisi siis olevan noin 9 vuotta se firman kesto...