Hilpaisin liikkeelle ihan muissakin asioissa, ja samalla päätin vilkaista jokusen tiedossa olleen paikan. Aluksi piti mennä katsomaan oliko se lehdessä mainittu palanut talo juuri se, jonka luulin sen olevan. Eli juuri se, joka oli ollut mielessä käydä vilkaisemassa, mutta koskaan ei ollut vaan saanut aikaiseksi siihen pysähtyä. Olihan se.Tyhjää täynnähän se näytti olevan, se mitä nyt ovesta ja ikkunasta kurkkien näki. Aina jotkut prkln lapsoset näissä leikkivät tulitikkujen kanssa.
Matka jatkui, ja nytpä löytyikin hieno huvila puskien keskeltä. Hauskaa kuistia ei saanut kuvattua, piha on niin umpeenkasvanut, ja vain jokunen polku risteilee siellä. Yksi polku kulkee myös kuistille, ja saattaahan olla, että täälläkin paikallinen nuoriso tai epäsosiaalinen aines viettää aikaansa. Sisällä oli ainakin rakentamisaiheista kirjallisuutta.
Ja sitten, valtavahko kivitalo hyvällä paikalla. Katto kyllä alkaa jo sammaloitua ja hiukan hakea uutta muotoa, mutta luulisi tämän silti vielä olevan pelastettavissa, jos tahtoa ja intoa on. Hillokellarin ovi häämöttää, lasi on rikki. Sisällä ehjää ja rikkinäistä pulloa ja hillopurkkia.
Sitten taas kurkistus pensaisiin. Kaunis on, mutta sisäkatot alhaalla, ja vesikaton keskeltäkin puuttuu aika iso pala. Pihaan oli juuttunut Fiat Tipo ja jotain, mikä näytti suurelta proomulta.
Lopuksi takaisin tullessa pyähdyin vielä erään "pitäisi joskus paremmin vilkaista" -paikan kohdalla, ja totesin talon myös aika menetetyksi. Ovessa oli uusi lukko ja katolle vedetty pressu suojaksi, mutta sisätilat näyttivät rikotuista ikkunoista katsottuna lähinnä siltä, että puskutraktori olisi ollut parempi vaihtoehto.
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
perjantai 9. lokakuuta 2009
Aattelisit ny ees vähä
Omassa hommassa huomaa sen saman, minkä monen muunkin "ihmisten ilmoilla" toteutettavan ammatin edustaja joutuu myöntämään: joillakin ei hissi nouse läheskään ylös asti. Tyypillisimmillään meillä se ilmenee niin, että jos vaikkapa maalaat jonkin alueen lattian ja eristät alueen, vedät oranssit vilkkuvalot siihen, kirjoitat tuhat ja yksi varoituskylttiä ja vielä päälle päätteeksi itse ihan selkeästi heilut paikalla sitä työtä tekemässä, niin aina sinne joku tunkee "Mää vaan tästä ihan vähän" tai jopa "Ai kato, oliks tää maalattu". Sitten taas jos ihan vaan pikaisesti meinaat fiksata jotain pientä, niin johan siinä ollaan jonossa ihmettelemässä "Saaks tästä mennä". Joskus toki tulee jo mieleen, että enää ei voi olla kyse tyhmyydestä, vaan silkasta idiotismista, tai sitten ihan vaan vittuilusta. Kuten nyt vaikkapa silloin, kun keskelle keittiötä remontin tieltä nostetusta vessanpöntöstä löytyy tortut.
Jos ei nut case- väen kanssa ole aina helppoa raksalla ei se ole sitä huoltoasemamaailmassakaan. Jos nappaat vain pikaisesti raportin tai korjaat paperitukoksen, niin joka asiakas huolestuu, että tuleeko sitä bensaa. Mutta jos huputat mittarin ja laitat siihen "pois käytöstä" -kyltin, niin aina löytyy joku onnellinen, joka repii hupun pois ja yrittää tankata. Ja joskushan sieltä saattaa jotain tullakin, eri asia vaan sitten mitä se on. Eräskin rekkakuski sai karvaan opetuksen aiheesta, kun huoltoasemalla tehtiin säiliövaihdosta, ja säiliöiden putket oli kyllä jo vaihdettu, mutta mittarin tekstejä ei. Huoltomies ihmetteli huoltokaivossa ollessaan, kun pumppu lähti käyntiin. Siellä oli rekkakuski tosiaan nypännyt hupun pois, ja vihellellen tankkaili. Sitkeästi vielä koitti työmiehelle inttää, että "kyllä sieltä tulee dieseliä, kato nyt, tossa lukee". Lukee mitä lukee, polttoöljyä sinne meni.
Eikä paljon miettinyt eräskään mummo, kun rakenteilla olevalle huoltoasemalla pysäytti ja pihan laidalla kuljetuslavalla olleesta, osin vielä muovitetusta mittarista yritti tankata. Sen rinnalla ne, jotka tunkevat korttinsa sähköttömään, jo paikallaan olevaan mittariin vaikuttavat jo suorastaan ajattelevaisilta. Eräs lähes tyrkkäsi korttinsa asentajan suuhun, kun asentaja juuri kyykki mittarin sisällä sitä kytkemässä. Mutta silti pohjat vetää se herra, joka soitteli hädissään päivystyspuhelimeen automaattiin jumiutuneesta kortista. Päivystäjä meni paikalle todetakseen, että kortti oli työnnetty siihen reikään, josta kuitti tulee ulos. Herra perusteli tekostaan kovasti: "Kyllä se sinne ihan hyvin meni, kun tikulla työnsi". Niinpä.
Jos ei nut case- väen kanssa ole aina helppoa raksalla ei se ole sitä huoltoasemamaailmassakaan. Jos nappaat vain pikaisesti raportin tai korjaat paperitukoksen, niin joka asiakas huolestuu, että tuleeko sitä bensaa. Mutta jos huputat mittarin ja laitat siihen "pois käytöstä" -kyltin, niin aina löytyy joku onnellinen, joka repii hupun pois ja yrittää tankata. Ja joskushan sieltä saattaa jotain tullakin, eri asia vaan sitten mitä se on. Eräskin rekkakuski sai karvaan opetuksen aiheesta, kun huoltoasemalla tehtiin säiliövaihdosta, ja säiliöiden putket oli kyllä jo vaihdettu, mutta mittarin tekstejä ei. Huoltomies ihmetteli huoltokaivossa ollessaan, kun pumppu lähti käyntiin. Siellä oli rekkakuski tosiaan nypännyt hupun pois, ja vihellellen tankkaili. Sitkeästi vielä koitti työmiehelle inttää, että "kyllä sieltä tulee dieseliä, kato nyt, tossa lukee". Lukee mitä lukee, polttoöljyä sinne meni.
Eikä paljon miettinyt eräskään mummo, kun rakenteilla olevalle huoltoasemalla pysäytti ja pihan laidalla kuljetuslavalla olleesta, osin vielä muovitetusta mittarista yritti tankata. Sen rinnalla ne, jotka tunkevat korttinsa sähköttömään, jo paikallaan olevaan mittariin vaikuttavat jo suorastaan ajattelevaisilta. Eräs lähes tyrkkäsi korttinsa asentajan suuhun, kun asentaja juuri kyykki mittarin sisällä sitä kytkemässä. Mutta silti pohjat vetää se herra, joka soitteli hädissään päivystyspuhelimeen automaattiin jumiutuneesta kortista. Päivystäjä meni paikalle todetakseen, että kortti oli työnnetty siihen reikään, josta kuitti tulee ulos. Herra perusteli tekostaan kovasti: "Kyllä se sinne ihan hyvin meni, kun tikulla työnsi". Niinpä.
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Igor, Sergei, Ahmed ja Mehmed
Se "once in a lifetime" -työmaa on nyt koettu. Se on se, jossa Murphyn laki monistuu ja kutsuu lasten ja lastenlastensa lisäksi mukaan vielä pikkuserkkunsa rakastajattarineen. Jossa kukaan ei ymmärrä toisiaan eikä edes halua ymmärtää, pääasia että raha juoksee iloisesti kilisten vain muutaman taskuun.
Räväkkä alku loman jälkeen, töihin räjähtäneeseen kerrostalohelvettiin, joka on kuin suoraan Venäjän slummeista. Ja venäjällä voisi luullakin olevansa, kun joka nurkassa molotetaan tai posmotetaan jotain käsittämätöntä kieltä. Kukaan holomoloista ei ymmärrä suomea, ja koska lähes jokaisella on eri kotimaa ja äidinkieli, niin eivät raukat tunnu ymmärtävän edes toisiaan. No, eipä siinä muuta kuin työkalut kettingeillä ja riippulukoilla kiinni työvaatteisiin, ja yrittämään työntekoa. Pihalla kaivinkone rouhii ison vaahteran ympärystää, tekee jotain putkikaivantoa. Mestarille kommentoi asiasta aika monikin; ei taida vaahtera enää tuulella pysyä pystyssä, kun toiselta puolelta on ihan kaikki juuret katkottu. Mestari uskoo vasta, kun eräänä aamuna puu on kallistunut tielle päin. Sitten tulee sinivilkkumiehiä, eristävät alueen ja lopulta tulee metsurit kaatamaan puun. Puuhommasta siis selvitään säikähdyksellä, ja seuraavaksi päätetään räjäyttää iso kivi kaivannon tieltä. Jysäys on komea, niin komea, että vesiputketkin katkeavat...niitä sitten kaivellaan esiin ja korjaillaan muutama päivä.
Sillä aikaa idän ihmeet tekevät saunoja. Kuuntelen itse, kun mestari yrittää ensin selkeällä suomella ja sen jälkeen hoonosoomella selittää mahorkanpolttajille mikä on alumiinipaperi ja miten se tulee saunaan. Asia kai menee jotenkin perille muuten, mutta jokunen saunan panelointi puretaan, koska papereiden saumat ovat jääneet tiivistämättä. Sen jälkeen puretaan vähän useampi saunan panelointi, koska panelien takana ei ole ilmarakoa. Sitten puretaan taas, koska lauteille olisi syytä olla joku kiinnitysalusta siellä panelin takana. Ja kas kummaa, kun aletaan tekemään lauteita huomataan, että idän pojat ovat mitanneet lauteiden alle takaseinään tulevan valon paikan väärin, ja ylimmäinen laude tulisi niin ylös, ettei siellä mahdu istumaan. Arvatkaas mitä sitten tehdään? Puretaan...
Toki idän pojat myös mysövät huitoessaan kaikki kulmat, seinät, katot ja muut hajalle. Käyttävät kiinnitykseen ruostuvia ruuveja, nehän ovat kosteisiin tiloihin omiaan. Omia työkaluja ei löydy, joten jos kääntää selkänsä, niin lamppu ja/tai pukki lähtee samantien. Jatkojohtokelasta tulee nätisti Igorin omaisuutta, kun suttaa yli sähköliikkeen nimen ja kirjoittaa alle omansa. "Okei okei", vastataan jokaiseen pyyntöön, komentoon ja karjaisuun, ja tehdään juuri niinkuin ei pitänyt tehdä. Hermo menee jokaisella, joka oikeasti yrittää töitä tehdä. Myös mestarilla. Mestari lieventää välillä kiukkuaan iloliemellä, mikä ei välttämättä ole se paras ratkaisu, vaikka hilpeyttä tietysti muissa herättääkin helikopterityylillä pihassa haahuillessaan..."mä olen thän thyömaan vashtaava meshtari..."
Paikalla juoksee liiton miehiä ja työsuojelupiirin miehiä. Nostellaan hemmetinmoisessa kännissä nosturilla tavaroita, turvakenkiä puuttuu, katolla juostaan ilman turvaköysiä ja parvekkeita piikataan pois tyylillä "sahaan omaa oksaani". Ainoa vessa on liian usein poissa käytöstä, hanasta tulee vain jääkylmää vettä jos tulee, ja sisällä ei edelleenkään ole lämpöä, vaikka yöllä mittari painuu pakkasen puolelle. Jos perjantaina jotain kittaa, niin maanantaina se ei vielä ole kuiva. Työmotivaatio alkaa olla huipussaan.
Ja sitten alkaa selvitä se rahojen jemmaaminen omaan poveen. Se pahenee ja pahenee, ja pahenee niin pahaksi, että päätän ottaa ratkaisevan askeleen ja vaihtaa palkanmaksajaa, ennen kuin useampi on uutta paikkaa vailla. Ikävää, suorastaan perseestä olevaa touhua pääurakoitsijalla, mutta helppohan se on jättää rahat itselleen ja inistä muka virheellisistä laskuista. Kirveellä olisi töitä sielläkin päin.
Räväkkä alku loman jälkeen, töihin räjähtäneeseen kerrostalohelvettiin, joka on kuin suoraan Venäjän slummeista. Ja venäjällä voisi luullakin olevansa, kun joka nurkassa molotetaan tai posmotetaan jotain käsittämätöntä kieltä. Kukaan holomoloista ei ymmärrä suomea, ja koska lähes jokaisella on eri kotimaa ja äidinkieli, niin eivät raukat tunnu ymmärtävän edes toisiaan. No, eipä siinä muuta kuin työkalut kettingeillä ja riippulukoilla kiinni työvaatteisiin, ja yrittämään työntekoa. Pihalla kaivinkone rouhii ison vaahteran ympärystää, tekee jotain putkikaivantoa. Mestarille kommentoi asiasta aika monikin; ei taida vaahtera enää tuulella pysyä pystyssä, kun toiselta puolelta on ihan kaikki juuret katkottu. Mestari uskoo vasta, kun eräänä aamuna puu on kallistunut tielle päin. Sitten tulee sinivilkkumiehiä, eristävät alueen ja lopulta tulee metsurit kaatamaan puun. Puuhommasta siis selvitään säikähdyksellä, ja seuraavaksi päätetään räjäyttää iso kivi kaivannon tieltä. Jysäys on komea, niin komea, että vesiputketkin katkeavat...niitä sitten kaivellaan esiin ja korjaillaan muutama päivä.
Sillä aikaa idän ihmeet tekevät saunoja. Kuuntelen itse, kun mestari yrittää ensin selkeällä suomella ja sen jälkeen hoonosoomella selittää mahorkanpolttajille mikä on alumiinipaperi ja miten se tulee saunaan. Asia kai menee jotenkin perille muuten, mutta jokunen saunan panelointi puretaan, koska papereiden saumat ovat jääneet tiivistämättä. Sen jälkeen puretaan vähän useampi saunan panelointi, koska panelien takana ei ole ilmarakoa. Sitten puretaan taas, koska lauteille olisi syytä olla joku kiinnitysalusta siellä panelin takana. Ja kas kummaa, kun aletaan tekemään lauteita huomataan, että idän pojat ovat mitanneet lauteiden alle takaseinään tulevan valon paikan väärin, ja ylimmäinen laude tulisi niin ylös, ettei siellä mahdu istumaan. Arvatkaas mitä sitten tehdään? Puretaan...
Toki idän pojat myös mysövät huitoessaan kaikki kulmat, seinät, katot ja muut hajalle. Käyttävät kiinnitykseen ruostuvia ruuveja, nehän ovat kosteisiin tiloihin omiaan. Omia työkaluja ei löydy, joten jos kääntää selkänsä, niin lamppu ja/tai pukki lähtee samantien. Jatkojohtokelasta tulee nätisti Igorin omaisuutta, kun suttaa yli sähköliikkeen nimen ja kirjoittaa alle omansa. "Okei okei", vastataan jokaiseen pyyntöön, komentoon ja karjaisuun, ja tehdään juuri niinkuin ei pitänyt tehdä. Hermo menee jokaisella, joka oikeasti yrittää töitä tehdä. Myös mestarilla. Mestari lieventää välillä kiukkuaan iloliemellä, mikä ei välttämättä ole se paras ratkaisu, vaikka hilpeyttä tietysti muissa herättääkin helikopterityylillä pihassa haahuillessaan..."mä olen thän thyömaan vashtaava meshtari..."
Paikalla juoksee liiton miehiä ja työsuojelupiirin miehiä. Nostellaan hemmetinmoisessa kännissä nosturilla tavaroita, turvakenkiä puuttuu, katolla juostaan ilman turvaköysiä ja parvekkeita piikataan pois tyylillä "sahaan omaa oksaani". Ainoa vessa on liian usein poissa käytöstä, hanasta tulee vain jääkylmää vettä jos tulee, ja sisällä ei edelleenkään ole lämpöä, vaikka yöllä mittari painuu pakkasen puolelle. Jos perjantaina jotain kittaa, niin maanantaina se ei vielä ole kuiva. Työmotivaatio alkaa olla huipussaan.
Ja sitten alkaa selvitä se rahojen jemmaaminen omaan poveen. Se pahenee ja pahenee, ja pahenee niin pahaksi, että päätän ottaa ratkaisevan askeleen ja vaihtaa palkanmaksajaa, ennen kuin useampi on uutta paikkaa vailla. Ikävää, suorastaan perseestä olevaa touhua pääurakoitsijalla, mutta helppohan se on jättää rahat itselleen ja inistä muka virheellisistä laskuista. Kirveellä olisi töitä sielläkin päin.
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
Maastossa metsästäjien riesana
Ja taas mentiin. Tällä kertaa retkeä leimasi joka suunnasta kuuluva pauke tai koiran haukunta. Muut jahtaa jäniksiä, peuroja tai hirviä - me romuja, raunioita ja hylkyjä.
Alku ei näyttänyt hyvältä, ja ensimmäinen silmään pistänyt mesta hätinä sai pysähtymään. Onneksi pysähdyimme, sillä puskissa piilotellut talo kätki sisäänsä kaikenlaista mielenkiintoista. Laajempaa kuvaraporttia sivuille myöhemmin, tältä näytti huono ensivaikutelma:Mummonmökkejä löytyi lisääkin, mutta joko ne olivat tyhjiä tai kiinni. Pihapiirit toki olivat maalaismaisen kauniita, jokusia kukkia vielä siellä täällä. Tänäänkin taisi lähes joka torpan pihalla olla lahonnut puutarhakeinu.
Vähän suurempi pytinki osui silmään kauempaa, ja kinasimme Metun kanssa hetken siitä onko se tyhjä vai ei. Pakko oli lähteä pikkutietä tarkistamaan, ja ilmeisesti molemmat olivat oikeassa.
Tyhjä se on nyt, mutta remonttia suunnitteilla. Pihalla oli uudet tikkaat ja uusia ikkunapeltejä, sisällä ainakin uudehko jatkojohtokela. Mutta ihan hyvänhän tästä vielä saakin.
Sitten päätimme tehdä pienen kiepauksen vilkaisemaan erästä majataloa, josta kuulin jo aiemmin. Mutta ei ollut siellä meille sijaa...
Ja sitten kiemurreltiin, kinattiin reitistä, ajettiin harhaan ja ties mitä. Saavuimme taas eräälle kauniille koskelle, jossa vanhasta sahasta on jäljellä vielä koneet, ja päätimme nauttia maaseudun rauhasta ja kosken kohinasta. Vaan mitä hemmettiä: paikalle ilmaantui toistakymmentä penskaa vanhempineen. Tosi rauhallista...
Kotiinpäin koukkaisu vielä mutkan kautta. Josko löytyisi se meijeri, josta oli mainosta edellisellä reissulla eräässä talossa? Löytyi, mutta status jäi epäselväksi. Ikkunaa rikki, jotain roinaa sisällä, mutta myös jokunen uudehko lasten polkupyörä ja henkilöauto. Ei kai siinä kukaan asu, mutta olisiko sitten jotain harrastustilaa. Päätimme jatkaa matkaa kotiin tietä, joka on muka ajettu ja tarkistettu.....No mutta työväentalohan se siinä. Ei ihan auki, eikä ihan käytössä. Puuceen olivat vallanneet hämähäkit, ikkunoista kurkkien salin oli vallannut pöly. Pihaa käytetään todennäköisesti hiekoitussoran varastona. Aate on tässäkin tapauksessa haalistunut...
Alku ei näyttänyt hyvältä, ja ensimmäinen silmään pistänyt mesta hätinä sai pysähtymään. Onneksi pysähdyimme, sillä puskissa piilotellut talo kätki sisäänsä kaikenlaista mielenkiintoista. Laajempaa kuvaraporttia sivuille myöhemmin, tältä näytti huono ensivaikutelma:Mummonmökkejä löytyi lisääkin, mutta joko ne olivat tyhjiä tai kiinni. Pihapiirit toki olivat maalaismaisen kauniita, jokusia kukkia vielä siellä täällä. Tänäänkin taisi lähes joka torpan pihalla olla lahonnut puutarhakeinu.
Vähän suurempi pytinki osui silmään kauempaa, ja kinasimme Metun kanssa hetken siitä onko se tyhjä vai ei. Pakko oli lähteä pikkutietä tarkistamaan, ja ilmeisesti molemmat olivat oikeassa.
Tyhjä se on nyt, mutta remonttia suunnitteilla. Pihalla oli uudet tikkaat ja uusia ikkunapeltejä, sisällä ainakin uudehko jatkojohtokela. Mutta ihan hyvänhän tästä vielä saakin.
Sitten päätimme tehdä pienen kiepauksen vilkaisemaan erästä majataloa, josta kuulin jo aiemmin. Mutta ei ollut siellä meille sijaa...
Ja sitten kiemurreltiin, kinattiin reitistä, ajettiin harhaan ja ties mitä. Saavuimme taas eräälle kauniille koskelle, jossa vanhasta sahasta on jäljellä vielä koneet, ja päätimme nauttia maaseudun rauhasta ja kosken kohinasta. Vaan mitä hemmettiä: paikalle ilmaantui toistakymmentä penskaa vanhempineen. Tosi rauhallista...
Kotiinpäin koukkaisu vielä mutkan kautta. Josko löytyisi se meijeri, josta oli mainosta edellisellä reissulla eräässä talossa? Löytyi, mutta status jäi epäselväksi. Ikkunaa rikki, jotain roinaa sisällä, mutta myös jokunen uudehko lasten polkupyörä ja henkilöauto. Ei kai siinä kukaan asu, mutta olisiko sitten jotain harrastustilaa. Päätimme jatkaa matkaa kotiin tietä, joka on muka ajettu ja tarkistettu.....No mutta työväentalohan se siinä. Ei ihan auki, eikä ihan käytössä. Puuceen olivat vallanneet hämähäkit, ikkunoista kurkkien salin oli vallannut pöly. Pihaa käytetään todennäköisesti hiekoitussoran varastona. Aate on tässäkin tapauksessa haalistunut...
torstai 24. syyskuuta 2009
104. Virtavästäräkki
Pitkä aika on kulunut ilman linturetkiä ja havainnointeja muualla kuin kotipihassa. Ja kotipihassa pyörivät vain ne samat vanhat tutut, ei yhtään muuttavaa uutta tuttavuutta ole näkynyt. Pari valtavaa kurkiauraa sentään lensi pari päivää sitten yli, niitä on aina mukava seurata.
Tiiraakin olen tiiraillut vähemmissä määrin, mutta Siuronkoskella havaittu virtavästäräkki sai kiinnostumaan. Siispä vanhaan tuttuun paikkaan, täällähän se koskikarakin viime keväänä majaili. Hetken aikaa sain katsella pelkkää rantakivillä vaappunutta varista, kunnes tyypillisellä västäräkkimäisellä lentotyylillä lehahti keskelle koskea kiven päälle pieni lintu. Ihan ilman näönvahventimiakin näki, että tavalliseksi västäksi oli liian vaalea. Putkella tipu näkyikin todella hyvin, naaraspuoleinen virtavästäräkki. Pää vaalea, rinta hivenen punaiseen vivahtava ja pylly pyrstön alta sitruunaan vivahtavan keltainen. Seurailin aikani sen touhuja, ja nyt ei näyttänyt hakusessa olevan hyönteiset, vaikka niitäkin paikalla lenteli. Niiden sijaan västä keskittyi nyppimään siemeniä kuivahtaneista heinäkasveista.
Sitruunavästäräkki taitaa puuttua vielä porukasta, nyt on kasassa tavallinen, kelta- ja virta-.
Tiiraakin olen tiiraillut vähemmissä määrin, mutta Siuronkoskella havaittu virtavästäräkki sai kiinnostumaan. Siispä vanhaan tuttuun paikkaan, täällähän se koskikarakin viime keväänä majaili. Hetken aikaa sain katsella pelkkää rantakivillä vaappunutta varista, kunnes tyypillisellä västäräkkimäisellä lentotyylillä lehahti keskelle koskea kiven päälle pieni lintu. Ihan ilman näönvahventimiakin näki, että tavalliseksi västäksi oli liian vaalea. Putkella tipu näkyikin todella hyvin, naaraspuoleinen virtavästäräkki. Pää vaalea, rinta hivenen punaiseen vivahtava ja pylly pyrstön alta sitruunaan vivahtavan keltainen. Seurailin aikani sen touhuja, ja nyt ei näyttänyt hakusessa olevan hyönteiset, vaikka niitäkin paikalla lenteli. Niiden sijaan västä keskittyi nyppimään siemeniä kuivahtaneista heinäkasveista.
Sitruunavästäräkki taitaa puuttua vielä porukasta, nyt on kasassa tavallinen, kelta- ja virta-.
torstai 17. syyskuuta 2009
Munamankelilla muusiksi
Polkupyörä, tuo pirullinen keksintö. Aikoinaan kuulemma toisen maailmansodan melskeissä jokunen suomipoika pelastui ryssän luodeilta, koska veivasivat polkupyörillä ohi ja veli venäläinen ei uskaltanut ampua, kun ei ollut moista kapistusta koskaan nähnyt eikä tiennyt miten vaarallinen se on. Vaara kuitenkin piilee ihan muualla...
Itsekin retro-Ainolla ajelen, eli en ole mikään pyöräilyn vastustaja. Hyvä tapa liikkua, hyvää liikuntaa, kuluttaa vain läskejä. Kypärä toki on syytä olla, ja sen itsekin isken aina päähäni, koska olen yhtä tätiä köyhempi juuri kypärättömyyden takia.
Mutta kun en vaan jumalauta tajua sitä ajotapaa, että suhahdellaan kaupunkiliikenteessä pyörällä täyttä vauhtia välillä ajoradalle, välillä pyörätielle, välillä risteyksen poikki vinosti ja miten nyt vaan parhaiten ehditään. Sekään ei ole mitenkään harvinainen näky, että pyöräilijä vetää tyynesti ajorataa, eikä edes mitenkään reunassa, ja vieressä menee hyväkuntoinen, päällystetty pyörätie. Viimeksi tänään iltapäivällä yksi onnellinen tai onneton reppana veivasi melkein keskellä ajorataa. Kai sinne pyörätielle päästäkseen olisi pitänyt ajaa ainakin viisi metriä ylimääräistä.
Ja viimeksi tänään aamulla meinasin saada yhden sankarin auton nokkaan. Ajelin onneksi suht hitaasti, koska katselin autolle parkkipaikkaa, ja tämä tanopää suhahti pyörällä pusikosta pienen pieneltä polulta, ja tarkoitus oli ylittää ajorata ihan siitä vaan suoraan. Ei mitään suojateita tietenkään. Ehdimme molemmat pysähtyä, onneksi. Tai no, tiedä siitä onnesta, jotain luonnollista karsintaa se kai olisi, kun noita listisi, mutta ikävä jälki niistä auton nokkaan jää. Tämäkin tanopää kehtasi sitten mulkoilla vielä sillä ilmeellä, että olisin ollut syyllinen tapahtuneeseen. Ihan itse oli maksavalla puolella, ja ennen kaikkea sillä puolella, johon sattuu enemmän.
Itsekin retro-Ainolla ajelen, eli en ole mikään pyöräilyn vastustaja. Hyvä tapa liikkua, hyvää liikuntaa, kuluttaa vain läskejä. Kypärä toki on syytä olla, ja sen itsekin isken aina päähäni, koska olen yhtä tätiä köyhempi juuri kypärättömyyden takia.
Mutta kun en vaan jumalauta tajua sitä ajotapaa, että suhahdellaan kaupunkiliikenteessä pyörällä täyttä vauhtia välillä ajoradalle, välillä pyörätielle, välillä risteyksen poikki vinosti ja miten nyt vaan parhaiten ehditään. Sekään ei ole mitenkään harvinainen näky, että pyöräilijä vetää tyynesti ajorataa, eikä edes mitenkään reunassa, ja vieressä menee hyväkuntoinen, päällystetty pyörätie. Viimeksi tänään iltapäivällä yksi onnellinen tai onneton reppana veivasi melkein keskellä ajorataa. Kai sinne pyörätielle päästäkseen olisi pitänyt ajaa ainakin viisi metriä ylimääräistä.
Ja viimeksi tänään aamulla meinasin saada yhden sankarin auton nokkaan. Ajelin onneksi suht hitaasti, koska katselin autolle parkkipaikkaa, ja tämä tanopää suhahti pyörällä pusikosta pienen pieneltä polulta, ja tarkoitus oli ylittää ajorata ihan siitä vaan suoraan. Ei mitään suojateita tietenkään. Ehdimme molemmat pysähtyä, onneksi. Tai no, tiedä siitä onnesta, jotain luonnollista karsintaa se kai olisi, kun noita listisi, mutta ikävä jälki niistä auton nokkaan jää. Tämäkin tanopää kehtasi sitten mulkoilla vielä sillä ilmeellä, että olisin ollut syyllinen tapahtuneeseen. Ihan itse oli maksavalla puolella, ja ennen kaikkea sillä puolella, johon sattuu enemmän.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Autonäyttelyissä, joita myös kaupoiksi kutsutaan
Taloutemme liikkuvuus paranee muutaman päivän kuluttua taas olennaisesti. Auto, mikä ihana tekosyy juosta pitkin kauppoja, selata lehtiä vertailuja etsien ja lopulta ostaa liian kallis ja liian uusi ja vakuutella itselleen ajavansa nyt sitten tällä yksilöllä sen hamaan loppuun asti. Aika näyttää miten nyt käy.
Mutta tuntuu kyllä, ettei tuo Dalai Lama juuri autokauppojen ovia kolkuttele. Tuli pyörittyä monta kauppaa läpi, siippa yksin tai molemmat yhdessä, ja myyjiltä oli turha palvelua odottaa. Vaikka jokainen tutkimamme yksilö oli sopivassa hintaryhmässä, vaikka siinä pyörimme ympärillä, koeistuimme ja mittailimme tavaratilaa, niin myyjät nakottivat juoruilemassa keskenään. Emmekä olleet ainoita, joita ei palveltu, yhtä orpoina piruina siellä kaikki muutkin asiakkaat pyörivät. Hintalappu kuitenkin joka hyrysysystä löytyi, joten ei kai ne mitään näyttelykappaleitakaan olleet.
Sähköpostivastaukset ei juuri vakuuttaneet sen enempää. Selkeisiin kysymyksiin myytävästä autosta ei vastattu. Vaihdokista annetut tarjoukset olivat aika ylimalkaisia, ja iso osa aika hupaisassa linjassa vaihdokkiamme vastaavien myynnissä olleiden yksilöiden hintaan. Toki autokauppa elää sillä, että se ostaa auton sisään halvemmalla kuin myy sen ulos, mutta joku tolkku siinä voitossakin on syytä olla.
Toyota tuntuu tekevän sen poikkeuksen. Itsekseni jouduin pyörimään liikkeessä kymmenisen minuuttia siippaa ja yli yön koeajossa ollutta autoa odotellen, ja sinä aikana kaksi myyjää ehti jo kysymään voiko palvella. Iso osa myyjistä näytti olevan työllistettyjä, ja tarttuivat hanakasti, mutta kuitenkin kohteliaasti ovesta sisään tuleviin ihmisiin. Täällä myyjät ilmeisesti ajattelevat aivan oikein, eli jokainen sisään tuleva on potentiaalinen asiakas. Jos ei nyt, niin kenties myöhemmin.
Niin, se on nyt sitten Toyota. Meillä. Jotka suunnittelivat "avioehtoa", eli listaa asioista, jolloin toinen saa avioeron välittömästi. Ja yksi kohtahan piti olla "toinen haluaa Toyotan". Pari muuta muistan ainakin, ne olivat "hurahtaa uskoon" ja "haluaa Juhani Palmun taulun". Kohta on sitten Rav 4 pihassa, eikä ole aikomustakaan hakea papereita maistraatista. Päinvastoin.
No, ehkä moinen japsikottero on ihan hyvä käyttökapine. Sillä ei ole sielua eikä siihen syty tunnetta.
Mutta tuntuu kyllä, ettei tuo Dalai Lama juuri autokauppojen ovia kolkuttele. Tuli pyörittyä monta kauppaa läpi, siippa yksin tai molemmat yhdessä, ja myyjiltä oli turha palvelua odottaa. Vaikka jokainen tutkimamme yksilö oli sopivassa hintaryhmässä, vaikka siinä pyörimme ympärillä, koeistuimme ja mittailimme tavaratilaa, niin myyjät nakottivat juoruilemassa keskenään. Emmekä olleet ainoita, joita ei palveltu, yhtä orpoina piruina siellä kaikki muutkin asiakkaat pyörivät. Hintalappu kuitenkin joka hyrysysystä löytyi, joten ei kai ne mitään näyttelykappaleitakaan olleet.
Sähköpostivastaukset ei juuri vakuuttaneet sen enempää. Selkeisiin kysymyksiin myytävästä autosta ei vastattu. Vaihdokista annetut tarjoukset olivat aika ylimalkaisia, ja iso osa aika hupaisassa linjassa vaihdokkiamme vastaavien myynnissä olleiden yksilöiden hintaan. Toki autokauppa elää sillä, että se ostaa auton sisään halvemmalla kuin myy sen ulos, mutta joku tolkku siinä voitossakin on syytä olla.
Toyota tuntuu tekevän sen poikkeuksen. Itsekseni jouduin pyörimään liikkeessä kymmenisen minuuttia siippaa ja yli yön koeajossa ollutta autoa odotellen, ja sinä aikana kaksi myyjää ehti jo kysymään voiko palvella. Iso osa myyjistä näytti olevan työllistettyjä, ja tarttuivat hanakasti, mutta kuitenkin kohteliaasti ovesta sisään tuleviin ihmisiin. Täällä myyjät ilmeisesti ajattelevat aivan oikein, eli jokainen sisään tuleva on potentiaalinen asiakas. Jos ei nyt, niin kenties myöhemmin.
Niin, se on nyt sitten Toyota. Meillä. Jotka suunnittelivat "avioehtoa", eli listaa asioista, jolloin toinen saa avioeron välittömästi. Ja yksi kohtahan piti olla "toinen haluaa Toyotan". Pari muuta muistan ainakin, ne olivat "hurahtaa uskoon" ja "haluaa Juhani Palmun taulun". Kohta on sitten Rav 4 pihassa, eikä ole aikomustakaan hakea papereita maistraatista. Päinvastoin.
No, ehkä moinen japsikottero on ihan hyvä käyttökapine. Sillä ei ole sielua eikä siihen syty tunnetta.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
Lyyti lyllerö
Helmin kuoltua lauma tuntui tarvitsevan vahvistusta. Ensimmäiset päivät Armilla ja Tricialla menivät hienosti, mutta koska siivosin Helmin hajut ja pissavaivapissat kokonaan pois, niin kaksikko selvästi eksyi toisistaan, kun nurkat eivät enää tuoksuneet tutuille. Armi-parka pelkäsi liikkua alueella, se majoittui vain jomman kumman heinäkasan viereen. Helmi kun oli kolmikosta ollut se rohkein, joka empimättä pyyhälsi aina tutkimaan puhtaita alueita. Kahden pikkumarsun saavuttua tilanne onneksi muuttui.
Pienet saapuivat Jalasjärveltä Mira's -marsulasta. Vanhempi, viiden päivän ikäerolla, on Mira's Lydia eli Lyyti, syntynyt 7.5. 2009. Lyyti on englannincrest, musta dalmatialainen, ja selkäpuoleltaan vähän liiankin tumma, lähes roan. Massupuoli on vaaleampi.
Luonteeltaan Lyyti on ujohko, vaikka antoikin ensivaikutelmanaan rohkean kuvan, kun touhusi kuljetuskopissa aktiivisesti ja pyrki kurkkimaan sieltä ulos. Kotioloissa Lyyti on osoittautunut enemmän Ninnin perässä kulkijaksi, ja piilottautuu mielellään joko kainaloon tai peiton tai tyynyn alle. Innostuessaan marsulassa Lyyti on melkoinen kikottaja Ninnin tapaan, ja pienet pitävätkin välillä melkoista vauhtia yllä yhdessä. Lyyti kuitenkin rauhallisempana sopeutui Armin ja Trician seuraan nopeammin.
Toistaiseksi Lyyti on vaikuttanut "perusmarsulta" vailla turhia konstailuita, mutta toki aika näyttää millainen pikkuneidistä muodostuu. Lähes kaikki ruoka maistuu, ainoastaan lanttua ja selleriä nirsoillaan hiukan. Tähänkin saattaa viimesitään silloin tulla muutos, kun Lyyti siirtyy syömään isojen kanssa, ja huomaa, että jos nirsoilee jää kokonaan ilman.
Pienet saapuivat Jalasjärveltä Mira's -marsulasta. Vanhempi, viiden päivän ikäerolla, on Mira's Lydia eli Lyyti, syntynyt 7.5. 2009. Lyyti on englannincrest, musta dalmatialainen, ja selkäpuoleltaan vähän liiankin tumma, lähes roan. Massupuoli on vaaleampi.
Luonteeltaan Lyyti on ujohko, vaikka antoikin ensivaikutelmanaan rohkean kuvan, kun touhusi kuljetuskopissa aktiivisesti ja pyrki kurkkimaan sieltä ulos. Kotioloissa Lyyti on osoittautunut enemmän Ninnin perässä kulkijaksi, ja piilottautuu mielellään joko kainaloon tai peiton tai tyynyn alle. Innostuessaan marsulassa Lyyti on melkoinen kikottaja Ninnin tapaan, ja pienet pitävätkin välillä melkoista vauhtia yllä yhdessä. Lyyti kuitenkin rauhallisempana sopeutui Armin ja Trician seuraan nopeammin.
Toistaiseksi Lyyti on vaikuttanut "perusmarsulta" vailla turhia konstailuita, mutta toki aika näyttää millainen pikkuneidistä muodostuu. Lähes kaikki ruoka maistuu, ainoastaan lanttua ja selleriä nirsoillaan hiukan. Tähänkin saattaa viimesitään silloin tulla muutos, kun Lyyti siirtyy syömään isojen kanssa, ja huomaa, että jos nirsoilee jää kokonaan ilman.
tiistai 25. elokuuta 2009
Pieniä ovat taimet kukkapenkeiksi
Loma todellakin kului lähinnä puutarhaa tonkiessa, ja tulihan siellä jotain näkyvääkin. Kasvimaan huoltotoimenpiteet veivät alkuloman, ja lopussa oli vasta aikaa keskittyä kukkapenkkeihin. Nyt olisi oikeastaan kukkien hankinnan aika, penkit ammottavat tyhjyyttään, mutta koska olen niitä luvannut mm. äidiltäni käydä "varastamassa" en ole sitten pitänyt asialla kiirettä.
Raivasin parisen vuotta sitten tekemäni penkin ahomansikasta, joka oli vallannut sen totaalisesti. Aluksi en olisi millään viitsinyt tuhota hyvää ja satoisaa pensastoa, mutta alue ei näyttänyt siistiltä. Raastoin siis kaikki rönsyineen pois, ja teen ensi kesänä ahomansikalle ihan oman paikkansa, jossa se saa levitä rauhassa. Raivauksen alta löytyi myös tyhjiä paikkoja, joihin siirsin kukkia, jotka tosin eivät kuvassa vielä edes pilkota...Keskellä penkkiä nakottaa joku pikkukataja, olisiko sitten ollut kiinankatajan joku lajike. Aina pitäisi tallettaa lappu kasvin juurelle...Sen edessä ja oikealla puolella on kuitenkin kääpiökatajaa, vasemmalla puolella talon vanhan kukkapenkin jäännöksistä löytynyt varjohiippa. Varjohiipan takana patjarikkoa. Varjohiipan eteen laitoin kattomehitähteä, ja katajan takana on pikkusydäntä. Keskellä olisi vielä tyhjä kohta...koristepolulle penkin keskellä yrittää kangastuksista huolimatta tupata voikukkaa ja sammaltakin, oikealla sitten kuunliljapenkki, jonka keskellä keiju haaveilee:
Takapihan kivikasakin sai vihdoinkin multaa ympärilleen, ja multa rajauksen pihassa pyörineistä pienistä liuskekivenpaloista. Kivet löytyivät maan sisältä putkikaivausten yhteydessä, ja tokikaan niitä ei voinut enää takaisin putkien päälle survoa, ja kun muutenkin olin miettinyt ,että jonkinlainen iso kivi pihassa olisi ihan kiva, niin ratkaisuhan oli selvä. Kaivurikuski lopuksi tasattuaan pihan siirteli kivet keskemmälle ja asetteli ne rykelmään.
Keskelle olisi tarkoitus hakea ruusupensaan alkua, ja ympärille sitten perennoja valoisuuden mukaan. Kuvassa oikealla oleva puoli on paahteisempi, vasemmalla varjon puolella onkin jo hiukan kuunliljoja. Tällä puolella on nyt omista penkeistä jaettuna ja siirrettynä kaukasianmaksaruohoa ja akileijaa, lisäksi ripottelin tuohon karhunnatan siemeniä ja ostin tarhapäivänliljan, pari dalmatiankurjenpolvea ja purppurakeijunkukan. Toisella puolella on toistaiseksi vasta hopeahärkkiä, mirrinminttua ja pari syysleimua. Siili tarttui mukaan Citymarketin puutarhaosaston tyhjennysmyynnistä. Toivottavasti jo jonkun vuoden päästä tuossa on jotain kukkivaakin, nyt vielä näyttää lähinnä ankealta.
Jokunen ruusukin vielä kukkii, mm. maanpeiteruusu Fairy ja tämä kaunis oranssi:
Kasvimaalla perunaa on enää yhteen syöntikertaan, porkkanassa viimeinen rivi alkamassa. Lehtisalaattia taisin laittaa liikaakin, sillä sitä on runsaasti jäljellä. Purjoja on jo nautittu, ja hyviä ovat. Parsaakin saattaa tulla vielä pari lisää, mikäli säät sallivat. Ensi vuodelle jo suunnittelin, että muutan yhden perunan kolmesta rivistä mesimarjalle. Perunaa riittää vähempikin määrä.
Raivasin parisen vuotta sitten tekemäni penkin ahomansikasta, joka oli vallannut sen totaalisesti. Aluksi en olisi millään viitsinyt tuhota hyvää ja satoisaa pensastoa, mutta alue ei näyttänyt siistiltä. Raastoin siis kaikki rönsyineen pois, ja teen ensi kesänä ahomansikalle ihan oman paikkansa, jossa se saa levitä rauhassa. Raivauksen alta löytyi myös tyhjiä paikkoja, joihin siirsin kukkia, jotka tosin eivät kuvassa vielä edes pilkota...Keskellä penkkiä nakottaa joku pikkukataja, olisiko sitten ollut kiinankatajan joku lajike. Aina pitäisi tallettaa lappu kasvin juurelle...Sen edessä ja oikealla puolella on kuitenkin kääpiökatajaa, vasemmalla puolella talon vanhan kukkapenkin jäännöksistä löytynyt varjohiippa. Varjohiipan takana patjarikkoa. Varjohiipan eteen laitoin kattomehitähteä, ja katajan takana on pikkusydäntä. Keskellä olisi vielä tyhjä kohta...koristepolulle penkin keskellä yrittää kangastuksista huolimatta tupata voikukkaa ja sammaltakin, oikealla sitten kuunliljapenkki, jonka keskellä keiju haaveilee:
Takapihan kivikasakin sai vihdoinkin multaa ympärilleen, ja multa rajauksen pihassa pyörineistä pienistä liuskekivenpaloista. Kivet löytyivät maan sisältä putkikaivausten yhteydessä, ja tokikaan niitä ei voinut enää takaisin putkien päälle survoa, ja kun muutenkin olin miettinyt ,että jonkinlainen iso kivi pihassa olisi ihan kiva, niin ratkaisuhan oli selvä. Kaivurikuski lopuksi tasattuaan pihan siirteli kivet keskemmälle ja asetteli ne rykelmään.
Keskelle olisi tarkoitus hakea ruusupensaan alkua, ja ympärille sitten perennoja valoisuuden mukaan. Kuvassa oikealla oleva puoli on paahteisempi, vasemmalla varjon puolella onkin jo hiukan kuunliljoja. Tällä puolella on nyt omista penkeistä jaettuna ja siirrettynä kaukasianmaksaruohoa ja akileijaa, lisäksi ripottelin tuohon karhunnatan siemeniä ja ostin tarhapäivänliljan, pari dalmatiankurjenpolvea ja purppurakeijunkukan. Toisella puolella on toistaiseksi vasta hopeahärkkiä, mirrinminttua ja pari syysleimua. Siili tarttui mukaan Citymarketin puutarhaosaston tyhjennysmyynnistä. Toivottavasti jo jonkun vuoden päästä tuossa on jotain kukkivaakin, nyt vielä näyttää lähinnä ankealta.
Jokunen ruusukin vielä kukkii, mm. maanpeiteruusu Fairy ja tämä kaunis oranssi:
Kasvimaalla perunaa on enää yhteen syöntikertaan, porkkanassa viimeinen rivi alkamassa. Lehtisalaattia taisin laittaa liikaakin, sillä sitä on runsaasti jäljellä. Purjoja on jo nautittu, ja hyviä ovat. Parsaakin saattaa tulla vielä pari lisää, mikäli säät sallivat. Ensi vuodelle jo suunnittelin, että muutan yhden perunan kolmesta rivistä mesimarjalle. Perunaa riittää vähempikin määrä.
lauantai 22. elokuuta 2009
Kelminkulman kansalaisopiston kursseja
Varustekurssi Viron matkaajille, 36 tuntia
Kurssilla opettelemme ompelemaan samanlaiset tuulipuvut pariskunnan molemmille osapuolille. Lisäksi tutustumme vyölaukkumalleihin ja materiaaleihin sekä vierailemme halpamarketin kenkäosastolla vertailemassa lenkkareita ja avokkaita. Luennoilla opiskelemme mm. viron kielen tärkeimpiä fraaseja, joita tarvitset alkoholi- ja vaateostoksilla, sekä kohotamme kansallista ylemmyydentuntoa.
Kuinka ärsytät kanssashoppailijoita, 40 tuntia
Kurssi keskittyy opettamaan sinulle parhaat tavat toimia tukkona niin kaupan ulko-ovilla, käytävillä kuin kassallakin. Opiskelemme mahdollisimman hidasta liikehdintää mm. pullonpalautusautomaatilla, ja parhaita tapoja kiusata muita ihmisiä ostoskärryjen kanssa. Ryhmätyönä suoritamme harjoitteita mm. eleettömyyden säilyttämiseksi muiden paheksuessa ja treenaamme tarpeeksi halveksuvaa tuhahdusta. Lisäksi kohotamme itsetuntoa psyykkisten harjoitteiden avulla, jotta kehtaat paremmin kiilata jonossa.
Ajattelevasta autoilijasta tientukkeeksi, 36 tuntia
Pääsyvaatimuksena kurssille on B-ajokortti. Opiskelemme pääasiassa teoriapainotteisesti, viimeisellä kerralla on ajotunti. Kurssi antaa valmiudet mahdollisimman hitaaseen kiihdyttämiseen, kuolleessa kulmassa roikkumiseen ja kaistan vaihtoon muita autoilijoita huomioimatta. Kertaamme myös, että kaupan parkkipaikalla on syytä pysähtyä heti alkuunsa valitsemaan paras paikka lähinnä ulko-ovia ja perustelemme, miksi nelikaistaisella ajoradalla on parempi käyttää vasenta kaistaa.
Naapureiden huomaaminen kerrostalossa, 42 tuntia
Kurssi antaa valmiuden täysipainoiseen naapureiden tarkkailuun. Opiskelemme erilaisia tapoja listata ja taulukoida naapureiden tekemisiä, ja tutustumme taloyhtiölakien kiemuroihin ja niiden vapaamuotoiseen soveltamiseen. Teemme myös opintokäyntejä, käymme mm. kangaskaupassa perehtymässä parhaisiin verhokangasmateriaaleihin, jotka kätkevät sisäpuolella olevan, mutta joista näkee hyvin ulos. Saamme myös luennon parhaista halvoista kiikareista ja erilaisista peileistä, joiden avulla näet mutta et näy. HUOM. eläkeläisille alennettu kurssimaksu.
Idiotismin alkeet, 66 tuntia
Kurssilla opitaan hukkaamaan maalaisjärki ja normaali ajattelu. Opit käyttäytymään typerästi täysin normaaleissa tilanteissa ja kurssin jälkeen et osaa käyttää pankkiautomaatteja tai huoltoasemien bensamittareita. Opit myös, että mitään sinulle sanottua ei kannata uskoa, joten jatkossa osaat toimia täysin oman mielesi mukaan missä tahansa tilanteessa. Vahvistamme itsetuntoasi ja hermojesi kestävyyttä, jotta jaksat inttää asiakaspalvelijoille ja muillekin ihmisille.
Peitä nirsoilusi allergialla, 16 tuntia
Eikö porkkana maistu? Etkö halua aina iänikuista ruisleipää? Miksi syödä vain kohteliaisuudesta jotain, josta et pidä, kun voit tekeytyä allergiseksi. Perehdymme eri ruoka-aineallergioiden maailmaan, jotta voisit vakuuttavammin perustella, miksi et halua syödä jotain ruoka-ainetta. Opiskelemme myös hyviä selityksiä sen varalle, että vaikkapa keliaakikoksi tekeydyttyäsi sattuisitkin pitämään oluesta. Lisäksi kasvatamme mielikuvaharjoitteilla itsetuntoasi sen varalle, että joku oikeasti allerginen sattuisi nuhtelemaan sinua teeskentelystä ja oikeasti ruokarajoitteisten elämän vaikeuttamisesta.
Kurssilla opettelemme ompelemaan samanlaiset tuulipuvut pariskunnan molemmille osapuolille. Lisäksi tutustumme vyölaukkumalleihin ja materiaaleihin sekä vierailemme halpamarketin kenkäosastolla vertailemassa lenkkareita ja avokkaita. Luennoilla opiskelemme mm. viron kielen tärkeimpiä fraaseja, joita tarvitset alkoholi- ja vaateostoksilla, sekä kohotamme kansallista ylemmyydentuntoa.
Kuinka ärsytät kanssashoppailijoita, 40 tuntia
Kurssi keskittyy opettamaan sinulle parhaat tavat toimia tukkona niin kaupan ulko-ovilla, käytävillä kuin kassallakin. Opiskelemme mahdollisimman hidasta liikehdintää mm. pullonpalautusautomaatilla, ja parhaita tapoja kiusata muita ihmisiä ostoskärryjen kanssa. Ryhmätyönä suoritamme harjoitteita mm. eleettömyyden säilyttämiseksi muiden paheksuessa ja treenaamme tarpeeksi halveksuvaa tuhahdusta. Lisäksi kohotamme itsetuntoa psyykkisten harjoitteiden avulla, jotta kehtaat paremmin kiilata jonossa.
Ajattelevasta autoilijasta tientukkeeksi, 36 tuntia
Pääsyvaatimuksena kurssille on B-ajokortti. Opiskelemme pääasiassa teoriapainotteisesti, viimeisellä kerralla on ajotunti. Kurssi antaa valmiudet mahdollisimman hitaaseen kiihdyttämiseen, kuolleessa kulmassa roikkumiseen ja kaistan vaihtoon muita autoilijoita huomioimatta. Kertaamme myös, että kaupan parkkipaikalla on syytä pysähtyä heti alkuunsa valitsemaan paras paikka lähinnä ulko-ovia ja perustelemme, miksi nelikaistaisella ajoradalla on parempi käyttää vasenta kaistaa.
Naapureiden huomaaminen kerrostalossa, 42 tuntia
Kurssi antaa valmiuden täysipainoiseen naapureiden tarkkailuun. Opiskelemme erilaisia tapoja listata ja taulukoida naapureiden tekemisiä, ja tutustumme taloyhtiölakien kiemuroihin ja niiden vapaamuotoiseen soveltamiseen. Teemme myös opintokäyntejä, käymme mm. kangaskaupassa perehtymässä parhaisiin verhokangasmateriaaleihin, jotka kätkevät sisäpuolella olevan, mutta joista näkee hyvin ulos. Saamme myös luennon parhaista halvoista kiikareista ja erilaisista peileistä, joiden avulla näet mutta et näy. HUOM. eläkeläisille alennettu kurssimaksu.
Idiotismin alkeet, 66 tuntia
Kurssilla opitaan hukkaamaan maalaisjärki ja normaali ajattelu. Opit käyttäytymään typerästi täysin normaaleissa tilanteissa ja kurssin jälkeen et osaa käyttää pankkiautomaatteja tai huoltoasemien bensamittareita. Opit myös, että mitään sinulle sanottua ei kannata uskoa, joten jatkossa osaat toimia täysin oman mielesi mukaan missä tahansa tilanteessa. Vahvistamme itsetuntoasi ja hermojesi kestävyyttä, jotta jaksat inttää asiakaspalvelijoille ja muillekin ihmisille.
Peitä nirsoilusi allergialla, 16 tuntia
Eikö porkkana maistu? Etkö halua aina iänikuista ruisleipää? Miksi syödä vain kohteliaisuudesta jotain, josta et pidä, kun voit tekeytyä allergiseksi. Perehdymme eri ruoka-aineallergioiden maailmaan, jotta voisit vakuuttavammin perustella, miksi et halua syödä jotain ruoka-ainetta. Opiskelemme myös hyviä selityksiä sen varalle, että vaikkapa keliaakikoksi tekeydyttyäsi sattuisitkin pitämään oluesta. Lisäksi kasvatamme mielikuvaharjoitteilla itsetuntoasi sen varalle, että joku oikeasti allerginen sattuisi nuhtelemaan sinua teeskentelystä ja oikeasti ruokarajoitteisten elämän vaikeuttamisesta.
torstai 20. elokuuta 2009
Raukat rajat
Vihdoinkin taitaa olla löytynyt se seutukunta, jossa juuri kukaan ei halua asua. Jatkoimme maanantaista kierrosta, pikkuteitä pitkin eteenpäin, ja tyhjää tyhjää tyhjää tuli vastaan.
Ensin maaseututeiden varrella oli montakin maatilakompleksia, mikä lukittuna, mikä ovi avoinna mutta täynnä apulantasäkkejä. Eräs pienempi talo, jonne emme edes kameraa vaivautuneet raahaamaan herätti hupia: toinen sivu, se julkisivu talosta oli lähes täysin ehjä ja kunnollinen, ja vastakkaisen sivun seinä oli kaatunut sisään. Talon pihalla oli auto, joka olisi ikkunaan laitetun lapun mukaan pitänyt jo muutama päivä sitten hakea pois. Vaikutti vähän siltä, että joku viranomainen oli puuttunut pihan ja talon kuntoon.
Tietä eteenpäin, kohti saamaamme vihjettä. Risteyksen jälkeen piti jo heti pysähtyä.
Hieno se on, eikä siitäkään kukaan enää välitä. Muovikukkia oli melkein joka ikkunalla ja ovessa visusti riippulukko. Jatkoimme matkaa kohti päämäärää, koskea.Koskella todellakin odotti kokoelma tyhjiä rakennuksia. Noin sata vuotta sitten rakennetusta myllystä on vain kivijalka ja rautaosat tallella, ja myllärin torppakin oli toiselta puoleltaan notkahtanut ja toiselta pullistunut. Mutta kauppiaan talo on pystyssä, samoin vanha kyläkauppa. Kumpikaan ei varsinainen koskematon helmi ollut, mutta ihan mielenkiintoisia molemmat. Kauppa on ollut näitä vanhan kunnon tyylin sekatavarakauppoja, jotka myyvät lähes kaikkea persiistä perämoottoriin.
Jatkuu jatkuu. Tulimme vanhaan pihapiiriin, ja sisäännyimme isompaan taloon, jonka ovet olivat kutsuvasti auki. Saavuimme avaraan huoneeseen, ja mietimme jotta onko tämä joku tupa. Kunnes lattialta löytyi lehti, joka oli osoitettu Herra Johtajaopettajalle X:n kansakouluun. Jaa, tämähän onkin koululuokka. Muutakin rekvisiittaa oli paikalla, kuten kirjoja, pari pulpettia, arvostelulappuja, kaunokirjoitusvihkoja ja yksi koulutaulukin:
Rakennuksessa on tosiaan toiminut pienen kylän maalaiskansakoulu, ja toinen pää on toiminut joko opettajan tai keittäjän asuntona. Pihapiirissä oli myös tarkemmin varjeltu, saman ikäluokan pienempi talo, joka on kenties sitten kuulunut johtajaopettajalle. Perinteistä rivireikähuusia emme löytäneet, mutta jotain elukoita ulkorakennuksessa on pidetty. Ja haamukin siellä vaeltaa...Tarkempaa kuvaraporttia tulossa vielä edelliseltä kierrokselta eräästä talosta ja tältä päivältä kosken kaupasta ja sen ympäristöstä sekä koulusta, kunhan kerkeää. Johan ne työtkin taas valitettavasti kohta kutsuu.
Ensin maaseututeiden varrella oli montakin maatilakompleksia, mikä lukittuna, mikä ovi avoinna mutta täynnä apulantasäkkejä. Eräs pienempi talo, jonne emme edes kameraa vaivautuneet raahaamaan herätti hupia: toinen sivu, se julkisivu talosta oli lähes täysin ehjä ja kunnollinen, ja vastakkaisen sivun seinä oli kaatunut sisään. Talon pihalla oli auto, joka olisi ikkunaan laitetun lapun mukaan pitänyt jo muutama päivä sitten hakea pois. Vaikutti vähän siltä, että joku viranomainen oli puuttunut pihan ja talon kuntoon.
Tietä eteenpäin, kohti saamaamme vihjettä. Risteyksen jälkeen piti jo heti pysähtyä.
Hieno se on, eikä siitäkään kukaan enää välitä. Muovikukkia oli melkein joka ikkunalla ja ovessa visusti riippulukko. Jatkoimme matkaa kohti päämäärää, koskea.Koskella todellakin odotti kokoelma tyhjiä rakennuksia. Noin sata vuotta sitten rakennetusta myllystä on vain kivijalka ja rautaosat tallella, ja myllärin torppakin oli toiselta puoleltaan notkahtanut ja toiselta pullistunut. Mutta kauppiaan talo on pystyssä, samoin vanha kyläkauppa. Kumpikaan ei varsinainen koskematon helmi ollut, mutta ihan mielenkiintoisia molemmat. Kauppa on ollut näitä vanhan kunnon tyylin sekatavarakauppoja, jotka myyvät lähes kaikkea persiistä perämoottoriin.
Jatkuu jatkuu. Tulimme vanhaan pihapiiriin, ja sisäännyimme isompaan taloon, jonka ovet olivat kutsuvasti auki. Saavuimme avaraan huoneeseen, ja mietimme jotta onko tämä joku tupa. Kunnes lattialta löytyi lehti, joka oli osoitettu Herra Johtajaopettajalle X:n kansakouluun. Jaa, tämähän onkin koululuokka. Muutakin rekvisiittaa oli paikalla, kuten kirjoja, pari pulpettia, arvostelulappuja, kaunokirjoitusvihkoja ja yksi koulutaulukin:
Rakennuksessa on tosiaan toiminut pienen kylän maalaiskansakoulu, ja toinen pää on toiminut joko opettajan tai keittäjän asuntona. Pihapiirissä oli myös tarkemmin varjeltu, saman ikäluokan pienempi talo, joka on kenties sitten kuulunut johtajaopettajalle. Perinteistä rivireikähuusia emme löytäneet, mutta jotain elukoita ulkorakennuksessa on pidetty. Ja haamukin siellä vaeltaa...Tarkempaa kuvaraporttia tulossa vielä edelliseltä kierrokselta eräästä talosta ja tältä päivältä kosken kaupasta ja sen ympäristöstä sekä koulusta, kunhan kerkeää. Johan ne työtkin taas valitettavasti kohta kutsuu.
keskiviikko 19. elokuuta 2009
Haahuileva Tricia
Tricia, tarkalleen Tindale's Tricia, tuli meille alkusyksystä 2007. Viivin kuoltua Helmi ja Armi tuntuivat kaipaavan piristystä, ja etenkin kun molemmilla oli ollut virtsatievaivoja en halunnut pitää niitä kovin kauaa kaksin. Tricia oli tullessaan pieni mutta pippurinen, ja oli isompien seuraan päästyään heti kuin kotonaan. Nostin sen ensimmäiseksi yöksi erilliseen häkkiin jotta se saisi syödä rauhassa, mutta aamulla ruoat olivat koskematta ja Tirsku nakotti kulmassa kauhistuneen näköisenä. Mm. Nemille aiemmin tämä käytäntö oli toiminut, mutta Triciaa en sittemmin erottanut kuin hetkeksi omaan rauhaansa syömään.Tricia on syntynyt 30.7.2007 ja sen virallinen väritys on nonself, beige/golden/white tricolour. Goldenia neitiin on tosin tarttunut vain hiukan, mutta sen verran kuitenkin, että siitä voi mainita. Kuten otsikossakin mainitaan on Tirsku luonteeltaan melkoinen haahuilija. Usein tuoreruoka jää kesken, kun Tricia alkaa miettiä ja haaveilla jotain ihan muuta, ja ahne-Armi nappaa loput sen kuonon edestä. Heinää lisätessä Tricia tulee välillä suoraan syömään, mutta välillä se tekee kunniakierroksia pitkin lattiaa ja saattaa käydä tutkimassa peittojen alustoja ennen syömään tuloa. Varsinainen sylilötkö Tricia ei ole, mutta ei myöskään laita hanttiin sylittelyä. Hoitotoimenpiteet sen kanssa joko onnistuvat tai ovat lähes mahdottomia, sillä halutessaan Tirsku osaa luikerrella taitavasti pois otteesta.Tricia on tuoreiden suhteen hiukan nirsokin, ja c-vitamiinia tuoreen päällä on sille turha tarjota, sillä silloin jää herkkuporkkanakin syömättä. Ääntä Tricia ei juuri käytä, toisinaan se saattaa osallistua kerjäyskuoroon, mutta pääasiassa jättää sen homman muiden haltuun. Se on kenties tajunnut, että ruoka tulee huutamattakin.
maanantai 17. elokuuta 2009
Alkoholisteja ja kuolleita eläimiä
Ennen lomaa aina vannoo, että lomalla kiertää, katselee ja kuvaa. Ja loman loppupuolella huomaa, ettei ole käynyt missään. Loman viimeinen viikko oli siis syytä aloittaa maaseutukierroksella Metun kanssa.
Alkuun suuntasimme edellisellä kierroksella tutkimatta jääneelle kauppa/talo -yhdistelmälle.
Ja taas tuli todettua, että mitään ei pitäisi jättää ensi kertaan. Talo oli parin kuukauden aikana lahonnut yllättävää tahtia, katon romahtamisvauhti tuntui suorastaan huolestuttavalta. Lisäksi sisällä oli joku penkonut ja tyhjennellyt kirjahyllyjä lattialle. Se siitä tulee, kun katto vuotaa ja ovi on auki. Tavaraa oli silti monenlaista, kaikki iloisessa kaaoksessa. Harmiksemme vanhasta kaupasta ei ollut merkkinä enää laskukoneen lisäksi mitään muuta, kaupan sisäänkäyntikin oli tukittu sisäpuolelta. Viinaa oli talossa nautittu, ja täytetty lokinpoikanen löytyi. Ja sama linja jatkui koko reissun...
Tästä eteenpäin kohti teitä tuntemattomia. Tuli pientä lukittua torppaa ja isompaa lukittua torppaa, jonka ulkorakennukseen oli kisuparka muumioitunut mahtavan viinapullopinon viereen. Pullot oli ladottu asetelmaan, ja niitä on talon isäntä saanut tovin jos toisenkin juoda, vaikkahan olisi ollut kuinka happo tahansa. Seuraavaksi vastaan tuli parempikuntoinen ja erittäin mielenkiintoinen talo, vaan lukossa tämäkin.Ja matka jatkuu. Etsimme hetken vanhaa rautatieasemaa, mutta eipä osunut silmään. Jonkin matkan päästä löytyi lähinnä parakin näköinen pytinki, jonka ovi repsotti kutsuvasti auki. Lahonneelle kuistille oli kannettu pari nojatuolia, ja tölkki- ja pullokokoelmat alkoivat jo pihalta. Eteistä lukuunottamatta talon lattiat ja katot olivat todella pehmeitä, joten tarkempi tutkiminen sai jäädä. Mitään muuta kuollutta täällä ei ollut kuin tunnelma ja pihalla lahoava Commer.
Vielä reissun viime metreillä osui silmään jotain keskellä peltoa. Meni sinne umpeutunut tiekin, jota tallustimme. Ajoneuvo oli täälläkin parkkeerattu pihaan.
Reipas sisääntyminen ja tuvan ovi auki. Lämmin tunkkainen ilma iski vastaan. Ja ihmetys sekä sen jälkeen pieni pelko persauksiin: miten täällä voi olla näin lämmin. Ulkona ei kuitenkaan ole ollut hellekelejä hetkeen, ja sisällä tuntui olevan lähemmäs 30 astetta. Kunnes kuului naks. Sähköpatteri. Sen jälkeen oli pakko kahteen eukkoon tutkia koko talo ja joka nurkka mahdollisten asukkien varalta. Tyhjää täynnä. Eikä täällä kyllä ihan hetkeen oltu käyty, mutta joku tätä haluaa lämpimänä pitää. Patteri vaan huusi näin kesälläkin sen verran täysillä, että jossain vaiheessa saattaa koko torppa palaa.
Paikassa oli selkeästi asunut ketjupolttaja ja viinakin oli maistunut. Sängyllä oli täytetty kahlaajalintu, se oli tämän paikan kuollut. Tupakantumppien määrä oli todella uskomaton, ja tuhkakuppeina oli käytetty kaikkia mahdollisia astioita. Tila on alunperin ollut pienviljelystila, josta emäntä oli määrätty eläkkeelle, ja sittemmin paikan on asuttanut joku miespuolinen renttu. Nyt sitä asuttavat papanoiden määrästä päätellen hiiret. Ja mikäs siellä lämpimässä talvella melskatessa...
Alkuun suuntasimme edellisellä kierroksella tutkimatta jääneelle kauppa/talo -yhdistelmälle.
Ja taas tuli todettua, että mitään ei pitäisi jättää ensi kertaan. Talo oli parin kuukauden aikana lahonnut yllättävää tahtia, katon romahtamisvauhti tuntui suorastaan huolestuttavalta. Lisäksi sisällä oli joku penkonut ja tyhjennellyt kirjahyllyjä lattialle. Se siitä tulee, kun katto vuotaa ja ovi on auki. Tavaraa oli silti monenlaista, kaikki iloisessa kaaoksessa. Harmiksemme vanhasta kaupasta ei ollut merkkinä enää laskukoneen lisäksi mitään muuta, kaupan sisäänkäyntikin oli tukittu sisäpuolelta. Viinaa oli talossa nautittu, ja täytetty lokinpoikanen löytyi. Ja sama linja jatkui koko reissun...
Tästä eteenpäin kohti teitä tuntemattomia. Tuli pientä lukittua torppaa ja isompaa lukittua torppaa, jonka ulkorakennukseen oli kisuparka muumioitunut mahtavan viinapullopinon viereen. Pullot oli ladottu asetelmaan, ja niitä on talon isäntä saanut tovin jos toisenkin juoda, vaikkahan olisi ollut kuinka happo tahansa. Seuraavaksi vastaan tuli parempikuntoinen ja erittäin mielenkiintoinen talo, vaan lukossa tämäkin.Ja matka jatkuu. Etsimme hetken vanhaa rautatieasemaa, mutta eipä osunut silmään. Jonkin matkan päästä löytyi lähinnä parakin näköinen pytinki, jonka ovi repsotti kutsuvasti auki. Lahonneelle kuistille oli kannettu pari nojatuolia, ja tölkki- ja pullokokoelmat alkoivat jo pihalta. Eteistä lukuunottamatta talon lattiat ja katot olivat todella pehmeitä, joten tarkempi tutkiminen sai jäädä. Mitään muuta kuollutta täällä ei ollut kuin tunnelma ja pihalla lahoava Commer.
Vielä reissun viime metreillä osui silmään jotain keskellä peltoa. Meni sinne umpeutunut tiekin, jota tallustimme. Ajoneuvo oli täälläkin parkkeerattu pihaan.
Reipas sisääntyminen ja tuvan ovi auki. Lämmin tunkkainen ilma iski vastaan. Ja ihmetys sekä sen jälkeen pieni pelko persauksiin: miten täällä voi olla näin lämmin. Ulkona ei kuitenkaan ole ollut hellekelejä hetkeen, ja sisällä tuntui olevan lähemmäs 30 astetta. Kunnes kuului naks. Sähköpatteri. Sen jälkeen oli pakko kahteen eukkoon tutkia koko talo ja joka nurkka mahdollisten asukkien varalta. Tyhjää täynnä. Eikä täällä kyllä ihan hetkeen oltu käyty, mutta joku tätä haluaa lämpimänä pitää. Patteri vaan huusi näin kesälläkin sen verran täysillä, että jossain vaiheessa saattaa koko torppa palaa.
Paikassa oli selkeästi asunut ketjupolttaja ja viinakin oli maistunut. Sängyllä oli täytetty kahlaajalintu, se oli tämän paikan kuollut. Tupakantumppien määrä oli todella uskomaton, ja tuhkakuppeina oli käytetty kaikkia mahdollisia astioita. Tila on alunperin ollut pienviljelystila, josta emäntä oli määrätty eläkkeelle, ja sittemmin paikan on asuttanut joku miespuolinen renttu. Nyt sitä asuttavat papanoiden määrästä päätellen hiiret. Ja mikäs siellä lämpimässä talvella melskatessa...
perjantai 7. elokuuta 2009
Kusti polkee, välillä nihkeästi
Suomen Posti - vai Itellako se lienee- kuitenkin tuo "pallo hukassa"-logoinen liikelaitos, ei juuri kehuja kerää. Toki moitteita kuunnellessa helposti unohtuu, että posti kuitenkin toimittaa jo päivittäin jokusen miljoonaa lähetystä ihan oikeinkin. Vaan tuntuu liian monella olevan liikaa tarinoita kerrottavana, ja vielä jonkun Smurffin lain mukaan ne ovat yleensä ne ns. tärkeät postit, jotka hukataan. Mainokset kyllä ilmaantuvat perille.
Oma viimeisin "Kiitos Posti" -episodi sattui heinäkuun alussa. Olin jo joskus aiemmin huomannut, että pankkikorttini on menossa vanhaksi kesäkuun lopussa, mutta asia kuitenkin unohtui, koska jäin luonnollisesti odottamaan uutta pankista saapuvaksi. Kunnes heinäkuun alkupäivinä yritin maksaa, eikä se tietenkään onnistunutkaan. Soitin hiukan "nyt lähti pankki vaihtoon"-asenteella palvelunumeroon, josta täti kertoikin pahoitellen, etten ole ainoa, jolle ilmoitusta kortista ei ole saapunut. Korttini on kyllä postissa, siinä lähimmässä, minua odottamassa, mutta Posti on lahjakkaasti hukannut nivaskan saapumisilmoituksia jonnekin. Sain toki korttini haettua samana päivänä, kun verkkopankkitunnuksilla todistin olevani oma itseni, ja sai pankilta lähetyskoodin. Aiemmin olen mm. vastaanottanut "toisia ilmoituksia" erinäisistä asioista, ensimmäisiä ei ole koskaan tullutkaan. Samoin minut on täysin oikein ja asianmukaisesti tehdyn muuttoilmoituksen yhteydessä merkitty kodittomaksi, ja kaikki uuteen osoitteeseen lähetetty posti oli käännetty takaisin lähettäjälleen tai tuhottu. Silputuista lehdistä ei luonnollisestikaan maksettu korvauksia (yritin kyllä vaatia, mutta ei kuulemma makseta), ja lisäksi jouduin maksamaan viivästyskoron eräästä laskusta, kun Postin selvityksen mukaan siitäkin oli jo episodin jälkeen tullut yksi ilmoitus minulle. Ei ollut tullut, eikä olisi ehtinytkään.
Mutta ei osaa Matkahuoltokaan. Siippa tilasi Punaiseen Paholaiseen, siihen toiseen kesäautoon siis, uudet etupenkit. Tänään kilahti sitten tekstiviesti, että olisivat tuosta paikalliselta matkahuoltoasiamieheltä, asemakioskista, noudettavissa. Sinne sitten utelemaan. Ensinnäkin kioskin tytsy mainitsee paketin painon ääneen, ja sitten etsii sitä 30 kg:n painoista, lähetyskirjankin mukaan "penkit" sisältävää pakettia hyllyistä pyörittelemällä pieniä rahtipusseja ympäri. Kysyy lopulta takahuoneesta, josta huikataan laatikon olevan ulkona. Ulkona se tosiaan oli, vesisateessa. Laatikko oli päältä todella märkä, ja koska maa oli myös kastunut oli syytä olettaa sen olevan altakin märkä. Siippa lähti vähintäänkin se metrinen otsassa hakemaan autoa lähemmäs, ja tuon ilmeestä osasin kyllä tunnistaa, että olikin parempi, ettei se sanonut mitään. Hoidin siis itse (yllättävän) asiallisen reklamaation siitä, että paketissa oleva tavara ei todellakaan ole sateenkestävää, ja että tulemme tarkistamaan sisällön kyllä tarkasti ja palaamaan asiaan, mikäli siinä on jotain huomauttamista. Matkahuollon tytsyn kommentti kuului: "Kun ei meillä oikein nämä isot lähetykset mahdu sisälle"...mahtuisi ne, jos vaivautuisivat hiukan siellä sisällä järjestelemään. Kyseisen ns. matkahuollon onneksi penkit oli pakattu laatikossa tiiviisti muoviin, joten ne olivat kuivia, mutta muovikääreiden päällä oli kyllä vettä, eli paskaa olisi tullut sinne niskaan, jos muoveja ei olisi ollut. Samaan läjään josta oman pakettimme noudimme jäi vielä vino pino pahasti kastuneita isommanpuoleisia pahvilaatikoissa olevia lähetyksiä, eli toivottavasti kukaan ei ollut tilannut mitään ei-vedenkestävää. Paikalla annetun sanallisen reklamaation lisäksi asiasta lähti sitten vielä palaute Matkahuollon oman lomakkeen kautta, eli toivottavasti sieltä pääkallonpaikalta antavat vielä noottia asiakkaiden lähetysten oikeasta käsittelystä.
Myöhemmin tuli vielä mieleen, että oikeassa matkahuollossa taidetaan pyytää henkkarit tai jonkinlainen kuittaus, kun lähetys on noudettu. Meiltä niitä ei kyselty. Tuossakin paketissa kun oli lasku mukana, eli jokuhan sen olisi toki voinut siitä pihaltakin jo napata. Toki jos ilkeä haluaisi olla, niin lähettäisi jonkun sinne kyselemään paketin perään..."Jaa miten niin olette sen jollekin antaneet? Kuka sen on sitten kuitannut noudetuksi? Missä helvetin pihalla se on ollut?"
Oma viimeisin "Kiitos Posti" -episodi sattui heinäkuun alussa. Olin jo joskus aiemmin huomannut, että pankkikorttini on menossa vanhaksi kesäkuun lopussa, mutta asia kuitenkin unohtui, koska jäin luonnollisesti odottamaan uutta pankista saapuvaksi. Kunnes heinäkuun alkupäivinä yritin maksaa, eikä se tietenkään onnistunutkaan. Soitin hiukan "nyt lähti pankki vaihtoon"-asenteella palvelunumeroon, josta täti kertoikin pahoitellen, etten ole ainoa, jolle ilmoitusta kortista ei ole saapunut. Korttini on kyllä postissa, siinä lähimmässä, minua odottamassa, mutta Posti on lahjakkaasti hukannut nivaskan saapumisilmoituksia jonnekin. Sain toki korttini haettua samana päivänä, kun verkkopankkitunnuksilla todistin olevani oma itseni, ja sai pankilta lähetyskoodin. Aiemmin olen mm. vastaanottanut "toisia ilmoituksia" erinäisistä asioista, ensimmäisiä ei ole koskaan tullutkaan. Samoin minut on täysin oikein ja asianmukaisesti tehdyn muuttoilmoituksen yhteydessä merkitty kodittomaksi, ja kaikki uuteen osoitteeseen lähetetty posti oli käännetty takaisin lähettäjälleen tai tuhottu. Silputuista lehdistä ei luonnollisestikaan maksettu korvauksia (yritin kyllä vaatia, mutta ei kuulemma makseta), ja lisäksi jouduin maksamaan viivästyskoron eräästä laskusta, kun Postin selvityksen mukaan siitäkin oli jo episodin jälkeen tullut yksi ilmoitus minulle. Ei ollut tullut, eikä olisi ehtinytkään.
Mutta ei osaa Matkahuoltokaan. Siippa tilasi Punaiseen Paholaiseen, siihen toiseen kesäautoon siis, uudet etupenkit. Tänään kilahti sitten tekstiviesti, että olisivat tuosta paikalliselta matkahuoltoasiamieheltä, asemakioskista, noudettavissa. Sinne sitten utelemaan. Ensinnäkin kioskin tytsy mainitsee paketin painon ääneen, ja sitten etsii sitä 30 kg:n painoista, lähetyskirjankin mukaan "penkit" sisältävää pakettia hyllyistä pyörittelemällä pieniä rahtipusseja ympäri. Kysyy lopulta takahuoneesta, josta huikataan laatikon olevan ulkona. Ulkona se tosiaan oli, vesisateessa. Laatikko oli päältä todella märkä, ja koska maa oli myös kastunut oli syytä olettaa sen olevan altakin märkä. Siippa lähti vähintäänkin se metrinen otsassa hakemaan autoa lähemmäs, ja tuon ilmeestä osasin kyllä tunnistaa, että olikin parempi, ettei se sanonut mitään. Hoidin siis itse (yllättävän) asiallisen reklamaation siitä, että paketissa oleva tavara ei todellakaan ole sateenkestävää, ja että tulemme tarkistamaan sisällön kyllä tarkasti ja palaamaan asiaan, mikäli siinä on jotain huomauttamista. Matkahuollon tytsyn kommentti kuului: "Kun ei meillä oikein nämä isot lähetykset mahdu sisälle"...mahtuisi ne, jos vaivautuisivat hiukan siellä sisällä järjestelemään. Kyseisen ns. matkahuollon onneksi penkit oli pakattu laatikossa tiiviisti muoviin, joten ne olivat kuivia, mutta muovikääreiden päällä oli kyllä vettä, eli paskaa olisi tullut sinne niskaan, jos muoveja ei olisi ollut. Samaan läjään josta oman pakettimme noudimme jäi vielä vino pino pahasti kastuneita isommanpuoleisia pahvilaatikoissa olevia lähetyksiä, eli toivottavasti kukaan ei ollut tilannut mitään ei-vedenkestävää. Paikalla annetun sanallisen reklamaation lisäksi asiasta lähti sitten vielä palaute Matkahuollon oman lomakkeen kautta, eli toivottavasti sieltä pääkallonpaikalta antavat vielä noottia asiakkaiden lähetysten oikeasta käsittelystä.
Myöhemmin tuli vielä mieleen, että oikeassa matkahuollossa taidetaan pyytää henkkarit tai jonkinlainen kuittaus, kun lähetys on noudettu. Meiltä niitä ei kyselty. Tuossakin paketissa kun oli lasku mukana, eli jokuhan sen olisi toki voinut siitä pihaltakin jo napata. Toki jos ilkeä haluaisi olla, niin lähettäisi jonkun sinne kyselemään paketin perään..."Jaa miten niin olette sen jollekin antaneet? Kuka sen on sitten kuitannut noudetuksi? Missä helvetin pihalla se on ollut?"
torstai 6. elokuuta 2009
Kasveja maalta
Loman alku on kummasti hurahtanut kasvimaan kimpussa. Tarkoitus on ollut tehdä kasvimaa-aitauksesta mahdollisimman helppohoitoinen, ja ennen kaikkea selvitä tulevaisuudessa mahdollisimman vähällä kitkemisellä. Niinpä laitoin polkujen kohdalle suodatinkankaan ja soran, sekä kasvimaan reunoille aidan viereen muovisen rajausnauhan, jotta tuo pihamme pieni pirulainen niittyleinikki ei pääsisi ulkopuolelta tunkemaan rönsyjään niin aktiivisesti. Tältä se nyt sitten näyttää kauempaa katsottuna, Kalle Korpin valvoessa hernepenkkiä:
Takana vasemmalla mansikkaa, sen edessä muutama rivi perunaa. Vasemmalla edempänä sipulia, purjoa, parsakaalia ja kukkakaalia. Oikealla takana myös sipulia ja hernettä, sen eteen piti tulla kurkkua, vaan ei tullutkaan. Edempänä porkkanaa ja punasipulia, siitä eteenpäin retiisiä (syöty jo) ja lehtisalaattia. Etualan pienet "laatikot" on varattu yrteille. Reunoilla nyt enemmänkin koristekasveja, paitsi vasemmassa etukulmassa rehottaa raparperi. Ensi vuodeksi on nyt helppo tehdä paremmat suunnitelmat ja mitoitukset mitä minnekin laittaisi. Tänä vuonna osa alasta jäi vähän tyhjäksi, ja olisin toisaalta kaivannut muitakin salaattilajikkeita.
Kaalinkasvatus täytyy ensi vuonna aloittaa aiemmin ja lisäksi pyrkiä maalle istutetut esikasvatetut taimet suojaamaan. Nyt lehdillä on käynyt turhan kova rouskutus, ja toistaiseksi vasta yksi parsakaali on innostunut kunnolla kukkimaan.
Pienempi parsa ja yksi kukkakaalikin yrittävät, mutta saa nähdä tuleeko niistä mitään. Lehdet ovat turhan reikäisiä, liian maistuvaa. Muihin kasveihin ei ole tuholaiset iskeneet *kopkop*, ja purjo ainakin kasvaa ihan kiitettävästi. Ensimmäiset porkkanat kaivoin maistiaisiksi tänään, ja herneitäkin on jo jonkin verran syöty.
Saatuani alkuviikosta kasvimaan raivaustyöt valmiiksi olen keskittynyt marjapensaisiin. Pihassa oli alkujaan melkoiset määrät puskia, mutta osa jäi autotallin alle, ja suurin osa lopuista maalämpöputkien tielle. Jäljelle jäi vain seitsemän mustaherukkaa (ei mikään suosikkilajikkeeni) ja yksi punaherukka. Lisää haettiin ja istutettiin nyt kolme punaista, yksi valkoinen ja yksi vihreä herukka, punainen ja keltainen karviainen, sekä kaksi pensasmustikkaa. Tyrniäkin olisi tarkoitus hakea, mutta se vaatii hiukan enemmän maan muokkausta, koska viihtyy hiekkaisessa maassa. Monia muitakin mielenkiintoisia marjalajikkeita löytyy, ja niitäkin varmaan jossain vaiheessa kokeilen.
Pensasmustikoille tein turveharkoista kasvualtaan. Kolme pakettia harkkoja, niistä 3,5x1 harkon kokoinen allas, sisälle havu-rodo-multaa ja taimi kumpaankin päähän. Taimien juurelle laitoin reilun kerroksen punaista koristekatetta pitämään mullan kosteana. Pensasmustikka kun viihtyy valoisassa, mutta vaatii myös paljon kosteutta. Saas nähdä, koska on satoa odotettavissa. Ainakin pupuilta nuo täytyy suojata talveksi hyvin, kuten tietysti kaikki muutkin nuoret taimet.
Takana vasemmalla mansikkaa, sen edessä muutama rivi perunaa. Vasemmalla edempänä sipulia, purjoa, parsakaalia ja kukkakaalia. Oikealla takana myös sipulia ja hernettä, sen eteen piti tulla kurkkua, vaan ei tullutkaan. Edempänä porkkanaa ja punasipulia, siitä eteenpäin retiisiä (syöty jo) ja lehtisalaattia. Etualan pienet "laatikot" on varattu yrteille. Reunoilla nyt enemmänkin koristekasveja, paitsi vasemmassa etukulmassa rehottaa raparperi. Ensi vuodeksi on nyt helppo tehdä paremmat suunnitelmat ja mitoitukset mitä minnekin laittaisi. Tänä vuonna osa alasta jäi vähän tyhjäksi, ja olisin toisaalta kaivannut muitakin salaattilajikkeita.
Kaalinkasvatus täytyy ensi vuonna aloittaa aiemmin ja lisäksi pyrkiä maalle istutetut esikasvatetut taimet suojaamaan. Nyt lehdillä on käynyt turhan kova rouskutus, ja toistaiseksi vasta yksi parsakaali on innostunut kunnolla kukkimaan.
Pienempi parsa ja yksi kukkakaalikin yrittävät, mutta saa nähdä tuleeko niistä mitään. Lehdet ovat turhan reikäisiä, liian maistuvaa. Muihin kasveihin ei ole tuholaiset iskeneet *kopkop*, ja purjo ainakin kasvaa ihan kiitettävästi. Ensimmäiset porkkanat kaivoin maistiaisiksi tänään, ja herneitäkin on jo jonkin verran syöty.
Saatuani alkuviikosta kasvimaan raivaustyöt valmiiksi olen keskittynyt marjapensaisiin. Pihassa oli alkujaan melkoiset määrät puskia, mutta osa jäi autotallin alle, ja suurin osa lopuista maalämpöputkien tielle. Jäljelle jäi vain seitsemän mustaherukkaa (ei mikään suosikkilajikkeeni) ja yksi punaherukka. Lisää haettiin ja istutettiin nyt kolme punaista, yksi valkoinen ja yksi vihreä herukka, punainen ja keltainen karviainen, sekä kaksi pensasmustikkaa. Tyrniäkin olisi tarkoitus hakea, mutta se vaatii hiukan enemmän maan muokkausta, koska viihtyy hiekkaisessa maassa. Monia muitakin mielenkiintoisia marjalajikkeita löytyy, ja niitäkin varmaan jossain vaiheessa kokeilen.
Pensasmustikoille tein turveharkoista kasvualtaan. Kolme pakettia harkkoja, niistä 3,5x1 harkon kokoinen allas, sisälle havu-rodo-multaa ja taimi kumpaankin päähän. Taimien juurelle laitoin reilun kerroksen punaista koristekatetta pitämään mullan kosteana. Pensasmustikka kun viihtyy valoisassa, mutta vaatii myös paljon kosteutta. Saas nähdä, koska on satoa odotettavissa. Ainakin pupuilta nuo täytyy suojata talveksi hyvin, kuten tietysti kaikki muutkin nuoret taimet.
103. Liro
Iso osa kansasta pakkautui Helsinkiin Madonnan keikalle, me lähdimme etsimään avaruutta Vammalasta Stormin altailta. Vaikka olisi kuinka pitkään kuivaa, niin altailla riittää vettä, sillä kaivosyhtiö pumppaa sitä sinne päivittäin. Haapanoita ja muitakin sorsalintuja oli uimareina, nukkumassa hiekkatöyräällä pää siiven alla, tai imuroimassa pohjasta pikkuolioita. Västiäkin piisasi, sillä pikkuhyönteiset surraavat hiekkakosteikon päällä. Ja västien seassa taaperteli hiukan isompi ja pitkäjalkaisempikin kaveri: liro, vihdoinkin. Melkoisen yleinen kahlaaja, mutta ei ole aiemmin tunnistusvarmasti näkynyt. Altaathan houkuttelevat muuttavia kahlaajia, mutta tälläkään kertaa emme nähneet muita, emme kyllä tosin katselleet kuin yhdestä kohdasta parille altaalle.
torstai 30. heinäkuuta 2009
101. Merikotka 102. Merilokki
Haettavana oli autonosia Turusta ja allekirjoittaneelle hihkaistu golfmailasatsi Salosta. Sovittujen hakuaikojen välillä oli sen verran löysää, että päätimme suorittaa ajeluretken Länsi-Turunmaan kaupunkiin, parin lossimatkan päähän mantereesta. Tarkemmin sanottuna siis kävimme Korppoon kärjessä ja tulimme takaisin. Matkalla toki pysähdeltiin.
Jo ensimmäisestä lossista Nauvoon mennessä katselimme kauempana siintänyttä kovin mustaselkäistä lokkia, mutta koska myös selkälokkia näillä seuduilla tapaa, niin tuota ei uskaltanut varmaksi määrittää. Ensimmäinen merimetso lennähti myös yli näillä main, itselleni se on tuttu jo Tampereelta, mutta puoliso ei muistanut moista koskaan havainnoineensa. Nauvossa tie kulki aika lailla pitkin maastoja, merta vilahteli ruohottuneina lahtina vain siellä täällä. Nauvon Salella eväiden osto ja matka jatkui levähdyspaikalle tien varteen. Siitäkin näki pienelle lahdelle, jossa oli kaksi kyhmyjoutsenta.
Eväiden syönnin lomassa huomio kiinnittyi kuitenkin taivaalla lahdekkeen toisella puolella kaartelevaan todella isoon lintuun. Muuten tumma, mutta pää ja pyrstön kärki siintelivät valkoisena. Lintu teki kaarroksia siivet vaakasuorassa levällään ja piti välillä ääntä. Melko varmaksi jo arvailimme, että nyt on kotka kyseessä, ja tarkistus kirjasta varmisti merikotkaksi.
Jatkoimme ajoa ja toisella lossilla Korppoon puolelle. Merimetsoja lenteli täälläkin, mutta lossimatkan aikana lokit edelleen loistivat poissaolollaan. Päätin kuitenkin, että merilokkihan on varmaksi nähtävä, ja nähtiinhän se sitten lopulta siellä Korppoon toisessa "ääripäässä": merikallioilla lekotteli merimetsojen lisäksi myös pataljoona merilokkeja. Niitä harmaajalkaisia, pulleita, isonokkaisia.
Takaisintullessa Salosta vielä Someron läpi ja Torronsuolle. Suo taisi kärsiä kuivuudesta, sillä siellä oli todella hiljaista, ja tornin päällinen kärsi melkoisesta sumupilvestä lentomuurahaisia, eli elämää oli liikaakin. Kun pysyi liikkumatta niin meno rauhoittui, mutta heti kun siirtyi, niin parvi tuli taas pörisemään pään ympärille. Eipä siellä kauaa viitsinyt olla.
Jo ensimmäisestä lossista Nauvoon mennessä katselimme kauempana siintänyttä kovin mustaselkäistä lokkia, mutta koska myös selkälokkia näillä seuduilla tapaa, niin tuota ei uskaltanut varmaksi määrittää. Ensimmäinen merimetso lennähti myös yli näillä main, itselleni se on tuttu jo Tampereelta, mutta puoliso ei muistanut moista koskaan havainnoineensa. Nauvossa tie kulki aika lailla pitkin maastoja, merta vilahteli ruohottuneina lahtina vain siellä täällä. Nauvon Salella eväiden osto ja matka jatkui levähdyspaikalle tien varteen. Siitäkin näki pienelle lahdelle, jossa oli kaksi kyhmyjoutsenta.
Eväiden syönnin lomassa huomio kiinnittyi kuitenkin taivaalla lahdekkeen toisella puolella kaartelevaan todella isoon lintuun. Muuten tumma, mutta pää ja pyrstön kärki siintelivät valkoisena. Lintu teki kaarroksia siivet vaakasuorassa levällään ja piti välillä ääntä. Melko varmaksi jo arvailimme, että nyt on kotka kyseessä, ja tarkistus kirjasta varmisti merikotkaksi.
Jatkoimme ajoa ja toisella lossilla Korppoon puolelle. Merimetsoja lenteli täälläkin, mutta lossimatkan aikana lokit edelleen loistivat poissaolollaan. Päätin kuitenkin, että merilokkihan on varmaksi nähtävä, ja nähtiinhän se sitten lopulta siellä Korppoon toisessa "ääripäässä": merikallioilla lekotteli merimetsojen lisäksi myös pataljoona merilokkeja. Niitä harmaajalkaisia, pulleita, isonokkaisia.
Takaisintullessa Salosta vielä Someron läpi ja Torronsuolle. Suo taisi kärsiä kuivuudesta, sillä siellä oli todella hiljaista, ja tornin päällinen kärsi melkoisesta sumupilvestä lentomuurahaisia, eli elämää oli liikaakin. Kun pysyi liikkumatta niin meno rauhoittui, mutta heti kun siirtyi, niin parvi tuli taas pörisemään pään ympärille. Eipä siellä kauaa viitsinyt olla.
sunnuntai 26. heinäkuuta 2009
Lomalle lompsis
Viimeiset neljä viikkoa kuluivat tuskastuttavan hitaasti, viimeisen viikon jokainen päivä tuntui kuukaudelta. Seuraavat neljä viikkoa taas suhahtavat ohi kuin siivillä. Mutta se aikahan kuluu kun on kivaa, niinhän se menee.
Loman aluksi oli hyvä mopoilla Rönnvikin viinitilalle. Miljöö on ihan viehättävä, kinkkupiirakka oli loistavaa ja tuotteetkin ihan maukkaita. Toki marjaviineistä voi olla montaa mieltä, jotkut eivät niitä edes viineiksi suostu lukemaan, mutta kyllä ne minun suuhuni sopivat. Takaisin ajellessa vaan apeltani lainattu Aprilia teki tempauksen, joka on kuulemma ihan tyyppivika. Rönnvikistä ajellessa tankki oli lähes täynnä (tässä mopossa on bensamittarikin), mutta yhtäkkiä tankki alkoi hupenemaan aivan liian nopeasti. Pysäytys lopulta huoltoasemalle, ja se pirulainen valutti bensaa alleen. Saatiin se sentään kotiin, mutta vian haku ja etenkin tankin asianmukainen tyhjentäminen ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Omassa naku-Hondassa kun näkee kaikki kilkkeet suoraan, mutta tämä muoviluoti vaati melkoisen kuusiokoloruuvien irrottelun ja lasikuitukatteiden sivuun siirron sekä tankin irrotuksen, jotta vika löytyi. Tankista bensapumpulle menevässä letkussa on muovinen liitin, joka oli murtunut kapeimmasta kohdastaan. Lahjakasta. Tosin, italialaisessa ajoneuvossahan nämä eivät ole vikoja vaan ominaisuuksia.
Loman alkamisen huomaa varmaan parhaiten siitä, että sukulaiset aloittavat veisaamaan virttä nro 789 "Oi tulkaa nyt käymään kun olette lomallakin". Tämän kanssa samalla sävelellä kulkee talvinen virsi nro 1265, "Kaipa te nyt ennen joulua vielä tulette käymään". Eikä siinä mitään, että pyydetään, mutta tuntuu, että jo ennen lomaa pitäisi lyödä jokaisen kanssa varmaksi lukkoon koska tullaan ja kuinka kauan ollaan ja mitä syödään ja missä käydään. Itse kun mieluummin säilyttäisi lomalla sen valinnan vapauden, ja tekisi moisia päätöksiä sitten vasta lähempänä, toki yhdessä sopien, mutta kuitenkin hieman spontaanimmin. Ei se mitään lomailua ole, jos kalenteri kädessä ja kello kaulassa painetaan paikasta toiseen. Tai ainakaan minulle se ei sitä ole.
Huudahdin itselleni golfmailasetin. Loppujen lopuksi päätimme jättää alkeiskurssin ensi kevääseen, mutta mailat voi toki ostaa jo nyt ja käydä rangella harjoittelemassa. Jos nyt sitten lomailultaan ehtii.
Nyt poimimaan vadelmia. Niitä tulee paljon.
Loman aluksi oli hyvä mopoilla Rönnvikin viinitilalle. Miljöö on ihan viehättävä, kinkkupiirakka oli loistavaa ja tuotteetkin ihan maukkaita. Toki marjaviineistä voi olla montaa mieltä, jotkut eivät niitä edes viineiksi suostu lukemaan, mutta kyllä ne minun suuhuni sopivat. Takaisin ajellessa vaan apeltani lainattu Aprilia teki tempauksen, joka on kuulemma ihan tyyppivika. Rönnvikistä ajellessa tankki oli lähes täynnä (tässä mopossa on bensamittarikin), mutta yhtäkkiä tankki alkoi hupenemaan aivan liian nopeasti. Pysäytys lopulta huoltoasemalle, ja se pirulainen valutti bensaa alleen. Saatiin se sentään kotiin, mutta vian haku ja etenkin tankin asianmukainen tyhjentäminen ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Omassa naku-Hondassa kun näkee kaikki kilkkeet suoraan, mutta tämä muoviluoti vaati melkoisen kuusiokoloruuvien irrottelun ja lasikuitukatteiden sivuun siirron sekä tankin irrotuksen, jotta vika löytyi. Tankista bensapumpulle menevässä letkussa on muovinen liitin, joka oli murtunut kapeimmasta kohdastaan. Lahjakasta. Tosin, italialaisessa ajoneuvossahan nämä eivät ole vikoja vaan ominaisuuksia.
Loman alkamisen huomaa varmaan parhaiten siitä, että sukulaiset aloittavat veisaamaan virttä nro 789 "Oi tulkaa nyt käymään kun olette lomallakin". Tämän kanssa samalla sävelellä kulkee talvinen virsi nro 1265, "Kaipa te nyt ennen joulua vielä tulette käymään". Eikä siinä mitään, että pyydetään, mutta tuntuu, että jo ennen lomaa pitäisi lyödä jokaisen kanssa varmaksi lukkoon koska tullaan ja kuinka kauan ollaan ja mitä syödään ja missä käydään. Itse kun mieluummin säilyttäisi lomalla sen valinnan vapauden, ja tekisi moisia päätöksiä sitten vasta lähempänä, toki yhdessä sopien, mutta kuitenkin hieman spontaanimmin. Ei se mitään lomailua ole, jos kalenteri kädessä ja kello kaulassa painetaan paikasta toiseen. Tai ainakaan minulle se ei sitä ole.
Huudahdin itselleni golfmailasetin. Loppujen lopuksi päätimme jättää alkeiskurssin ensi kevääseen, mutta mailat voi toki ostaa jo nyt ja käydä rangella harjoittelemassa. Jos nyt sitten lomailultaan ehtii.
Nyt poimimaan vadelmia. Niitä tulee paljon.
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Hyvässä hoidossa
Homma vie nykyään turhan taajaan erinäisiin hoitolaitoksiin. Toki niissäkin on remonttia tehtävä, mutta näin huonoilla hermoilla, huonolla pokalla ja huonolla eritteensietokyvyllä varustettu henkilö ei ole sinne oikein omiaan. Toisaalta monesti pääsee huokaisemaan helpotuksesta, kun ei tarvitse mennä sinne vessaan katsomaan mitkä kaikki siellä nyt on pitkin lattiaa, ja muutkin hoidokkien huolenaiheet voi käskeä kertomaan ihan vaan niille hoitajille. Heidän työlleen on pakko nostaa sitä olematonta rautakaupan mainoslippistä, sen verran rankkaa se on.
Tänään tutustuin ensimmäistä kertaa eläissäni ihan oikeaan eristyshuoneeseen. Siis siihen, jonka väitetään olevan pyöreä ja pehmustettu. Tämä oli kyllä melko kulmikas ja kaakeloitu, ja ikkunanpielessä oli mukavan terävä kova kulma, johon ainakin itse hakkaisin päätäni jos tuonne joutuisin. Naapurihuoneena on leposidehuone, mutta lattiaan pultattu sänky oli poistettu. Harmi, mikä loistava paikka se olisi ollut ruokatuntinokosille.
Tämänkertainen paikka on tyhjä, mutta yleensä näihin hommiin tuovat pikantin lisänsä asukkaat, joita parhaiten voisi kuvata termillä "harmiton mutta rasittava". Kun tyyppi kulkee muutaman kymmenen kertaa päivässä ohi, ja joka kerralla sama ihmetys äänessään kysyy: "Mitä sä oikein teet?", ei siihen varmaan jaksaisi lehmänhermoisinkaan remonttireiska vastata. Kun eivät oikein jaksa hoitajatkaan. Ja yleensä on pakko vastata, koska muuten alkaa tivaus ja/tai kiukuttelu. Monillakaan ei ole tietoa ajasta eikä paikasta, ei päivästä eikä omasta nimestä. Jotkut eivät osaa edes puhua, ja hiukan ensin säikähdin eteeni käsiään värisyttämään tullutta ynisevää vanhempaa miestä, kunnes minua valistettiin, että kahvia se vaan haluaa, komenna pois kun ei ole kahviaika. Tottelihan se.
Jotkut tapaukset kyllä ovat hiukan pelottaviakin. Kollegan kanssa tehtiin töitä parina erään hermostuneen nuoren miehen huoneessa lähes vierekkäin. Mies pyöri koko ajan huoneensa ovella, me olimme huoneen perällä. Kollega siinä kai sähläsi jotain, ja suhahti itsekseen hiljaa "voi perkele". Minä vieressä juuri hätinä kuulin sen, mutta silti sen kuuli asukaskin. Nuori mies sai melkoisen hepulin, alkoi lähes kirjaimellisesti hyppiä seinille ja säntäillä pitkin huonetta koko ajan mesoten: "Ei saa manata, tontut kuulee!" Sillä hetkellä ei juuri naurattanut, mutta päästyämme ehjinä huoneesta ulos kyllä kieltämättä hymyilytti. Onhan se tietysti juhannuksen tienoilla jo hyvä pitää nuhteettomia suhteita joulupukkiin, niin saa sitten paljon lahjoja.
Erän vanhempi naishoidokki taas sai melko sanattomaksi. Nainen oli istunut useamman tunnin nojatuolissa, ei liikkunut, ei puhunut, ei tuntunut havainnoivan millään tavalla ympäristöään. Olin työskennellyt naisen lähettyvillä osan aikaa, ja muutenkin kuljeskellut naisen ohi, eikä hän tuntunut minuunkaan kiinnittävän mitään huomioita. Kunnes taas erään kerran ohi kulkiessani nainen havahtui, katsoi minuun ja tokaisi: "Kuule." Minä sitten kysyin, että mitä. Johon nainen: "Joudunko mä vankilaan jos mä katkaisen mun poikaystävältä jalat?" Hetken aikaa olin aika hiljaa, mutta enpä voinut todeta muuta kun: "Kyllä sä varmaan joudut." Nainen totesin tähän pettyneen oloisesti "Ai jaa", ja vajosi taas samaan eleettömään yhden pisteen tuijotukseen. Tuli jotenkin mieleen, että taisin romuttaa pitkään haudotun ja jo melkein aukottomaksi havaitun suunnitelmaan, ja uuden vaihtoehdon miettiminen alkoi heti.
Tänään tutustuin ensimmäistä kertaa eläissäni ihan oikeaan eristyshuoneeseen. Siis siihen, jonka väitetään olevan pyöreä ja pehmustettu. Tämä oli kyllä melko kulmikas ja kaakeloitu, ja ikkunanpielessä oli mukavan terävä kova kulma, johon ainakin itse hakkaisin päätäni jos tuonne joutuisin. Naapurihuoneena on leposidehuone, mutta lattiaan pultattu sänky oli poistettu. Harmi, mikä loistava paikka se olisi ollut ruokatuntinokosille.
Tämänkertainen paikka on tyhjä, mutta yleensä näihin hommiin tuovat pikantin lisänsä asukkaat, joita parhaiten voisi kuvata termillä "harmiton mutta rasittava". Kun tyyppi kulkee muutaman kymmenen kertaa päivässä ohi, ja joka kerralla sama ihmetys äänessään kysyy: "Mitä sä oikein teet?", ei siihen varmaan jaksaisi lehmänhermoisinkaan remonttireiska vastata. Kun eivät oikein jaksa hoitajatkaan. Ja yleensä on pakko vastata, koska muuten alkaa tivaus ja/tai kiukuttelu. Monillakaan ei ole tietoa ajasta eikä paikasta, ei päivästä eikä omasta nimestä. Jotkut eivät osaa edes puhua, ja hiukan ensin säikähdin eteeni käsiään värisyttämään tullutta ynisevää vanhempaa miestä, kunnes minua valistettiin, että kahvia se vaan haluaa, komenna pois kun ei ole kahviaika. Tottelihan se.
Jotkut tapaukset kyllä ovat hiukan pelottaviakin. Kollegan kanssa tehtiin töitä parina erään hermostuneen nuoren miehen huoneessa lähes vierekkäin. Mies pyöri koko ajan huoneensa ovella, me olimme huoneen perällä. Kollega siinä kai sähläsi jotain, ja suhahti itsekseen hiljaa "voi perkele". Minä vieressä juuri hätinä kuulin sen, mutta silti sen kuuli asukaskin. Nuori mies sai melkoisen hepulin, alkoi lähes kirjaimellisesti hyppiä seinille ja säntäillä pitkin huonetta koko ajan mesoten: "Ei saa manata, tontut kuulee!" Sillä hetkellä ei juuri naurattanut, mutta päästyämme ehjinä huoneesta ulos kyllä kieltämättä hymyilytti. Onhan se tietysti juhannuksen tienoilla jo hyvä pitää nuhteettomia suhteita joulupukkiin, niin saa sitten paljon lahjoja.
Erän vanhempi naishoidokki taas sai melko sanattomaksi. Nainen oli istunut useamman tunnin nojatuolissa, ei liikkunut, ei puhunut, ei tuntunut havainnoivan millään tavalla ympäristöään. Olin työskennellyt naisen lähettyvillä osan aikaa, ja muutenkin kuljeskellut naisen ohi, eikä hän tuntunut minuunkaan kiinnittävän mitään huomioita. Kunnes taas erään kerran ohi kulkiessani nainen havahtui, katsoi minuun ja tokaisi: "Kuule." Minä sitten kysyin, että mitä. Johon nainen: "Joudunko mä vankilaan jos mä katkaisen mun poikaystävältä jalat?" Hetken aikaa olin aika hiljaa, mutta enpä voinut todeta muuta kun: "Kyllä sä varmaan joudut." Nainen totesin tähän pettyneen oloisesti "Ai jaa", ja vajosi taas samaan eleettömään yhden pisteen tuijotukseen. Tuli jotenkin mieleen, että taisin romuttaa pitkään haudotun ja jo melkein aukottomaksi havaitun suunnitelmaan, ja uuden vaihtoehdon miettiminen alkoi heti.
lauantai 18. heinäkuuta 2009
Jaa tartteeks se laittaa kiinnikin?
Päivä hurahti italialaisten ajoneuvojen kokoontumisessa. Meillekin jo perinteeksi muodostunut tapahtuma kerää melko joukon Alfoja, Fiateja, Lancioita, Vespoja, Moto Guzzeja, Aprilioita, Maserateja ja jokusen Ferrarin sekä satunnaisen Lamborghininkin Tammelaan. Tällä kertaa paikalla oli yksi traktorikin, Fiat luonnollisesti, ja tapahtuman vanhimmasta kalustosta vastasivat 1930-luvun Fiat Topolinot. Ihan uusiakin autoja on paikalla, ja sitten ihan sitä käyttökalustoa sekä harrastepeliä, entisöityä ja viritettyä. Kaikki käy, kunhan valmistusmaa on Italia.
Näissä tapahtumissa pyöriessä tulee väistämättä mieleen, että jonkinlainen ikäraja voisi olla paikallaan. Se kun ei erityisesti mieltä ylennä, että jonkun taapero painaa ensin hiekkatiellä neliveto päällä ja sen jälkeen kahdella jalalla vaappuen suuntaa lääppimään lähimmän auton kylkeä niillä hiekkaisilla käsillään. Vanhemmat myhäilevät vieressä ylpeinä: "kyllä se meidän Joonaspetri-Yrjöolavi vaan hienon auton tuntee", tekemättä elettäkään jälkikasvunsa toimien hillitsemiseksi. Vaikka tietysti jos se oma perhefarmari muistuttaa kaatopaikkaa sisältä ja ulkoa on ehkä vaikea tajuta, että joku on käyttänyt vaivaa ja aikaa ja rahaa siihen autonlaittoon, eikä välttämättä haluaisi fiksattuun ja kiillotettuun maalipintaan naarmuja.
Autoista auton huoltoon. En ole aiemminkaan pitänyt merkkihuoltoja mitenkään erityisen arvossaan, pikemminkin päinvastoin. Ja taas sain asenteelleni uutta vahvistusta. Aiempiin loistaviin minulle kerrottuihin suorituksiin ovat kuuluneet mm. pohjamuovin hukkaaminen huollon yhteydessä ("ei me oo tehty mitään sellasta et se olis tarvinnut irrottaa" - joka öljynvaihdon yhteydessä se nyt vaan on irrotettava), jakohihnan asentaminen väärin ja auton starttaaminen koeajoa varten -> rempattiinkin sitten konetta viikko lisää, auton nahkasisustan öljyäminen - ei kuitenkaan nahanhoitoaineella vaan ihan moottoriöljyllä, vaihdelaatikon hajottaminen koeajolla (onhan se teiniteron kiva revitellä kun on iso kone kerrankin alla), toisen tehomasiinan revittäminen koeajolla omistajan kuunnellessa metrinen elin otsassa touhua viereisessä liikkeessä jne. jne. Omalle kohdalle ei ole sattunut sen pahempaa, ainoastaan Voortin merkkihuolto aikoinaan merkkasi määräaikaishuollossa apulaitehihnan olevan ok, ja vielä erikseen kysyessäni (hihna piti välillä mielestäni hivenen ääntä) väitettiin sen olevan ihan kunnossa. Onneksi tuli tarkistettua itse vähän päästä, hihna oli täynnä pieniä murtumia. Ihan ok vaihtokunnossa siis.
Vaan nytpä anopin auto keksi sylkeä öljyt ulos kesken ajon. Kyseessä on uudehko, noin 60 000 ajettu auto, joten ihan suotavaa moinen ei olisi. Turbodiesel, joten epäiltiin ahdinvikaa tai jonkun letkun katkeamista. Auto hinurilla huoltoon, ei kuitenkaan siihen samaan joka sitä oli aiemmin huoltanut. Vika: öljyproppu jätetty edellisessä huollossa löysälle ja tärissyt ajaessa irti. Taisi tulla huoltomiehelle kahvitauko juuri siinä kiristyksen kohdalla...autoa aiemmin huoltanut liike luonnollisesti maksoi kulut, ja jalosti lupasi vielä alennusta seuraavasta huollosta. Surkea yritys kalastaa menetettyä asiakasta.
Onneksi itsellä ei takuunalaisia ole, joten voi valita huollon laadun mukaan. Merkkihuoltojen ainoa osaaminen tuntuu keskittyvän ison laskun kirjoittamiseen ja ylimääräisten töiden teettämiseen. Vaikka ehkä se asiakas on aina mulkku?
Näissä tapahtumissa pyöriessä tulee väistämättä mieleen, että jonkinlainen ikäraja voisi olla paikallaan. Se kun ei erityisesti mieltä ylennä, että jonkun taapero painaa ensin hiekkatiellä neliveto päällä ja sen jälkeen kahdella jalalla vaappuen suuntaa lääppimään lähimmän auton kylkeä niillä hiekkaisilla käsillään. Vanhemmat myhäilevät vieressä ylpeinä: "kyllä se meidän Joonaspetri-Yrjöolavi vaan hienon auton tuntee", tekemättä elettäkään jälkikasvunsa toimien hillitsemiseksi. Vaikka tietysti jos se oma perhefarmari muistuttaa kaatopaikkaa sisältä ja ulkoa on ehkä vaikea tajuta, että joku on käyttänyt vaivaa ja aikaa ja rahaa siihen autonlaittoon, eikä välttämättä haluaisi fiksattuun ja kiillotettuun maalipintaan naarmuja.
Autoista auton huoltoon. En ole aiemminkaan pitänyt merkkihuoltoja mitenkään erityisen arvossaan, pikemminkin päinvastoin. Ja taas sain asenteelleni uutta vahvistusta. Aiempiin loistaviin minulle kerrottuihin suorituksiin ovat kuuluneet mm. pohjamuovin hukkaaminen huollon yhteydessä ("ei me oo tehty mitään sellasta et se olis tarvinnut irrottaa" - joka öljynvaihdon yhteydessä se nyt vaan on irrotettava), jakohihnan asentaminen väärin ja auton starttaaminen koeajoa varten -> rempattiinkin sitten konetta viikko lisää, auton nahkasisustan öljyäminen - ei kuitenkaan nahanhoitoaineella vaan ihan moottoriöljyllä, vaihdelaatikon hajottaminen koeajolla (onhan se teiniteron kiva revitellä kun on iso kone kerrankin alla), toisen tehomasiinan revittäminen koeajolla omistajan kuunnellessa metrinen elin otsassa touhua viereisessä liikkeessä jne. jne. Omalle kohdalle ei ole sattunut sen pahempaa, ainoastaan Voortin merkkihuolto aikoinaan merkkasi määräaikaishuollossa apulaitehihnan olevan ok, ja vielä erikseen kysyessäni (hihna piti välillä mielestäni hivenen ääntä) väitettiin sen olevan ihan kunnossa. Onneksi tuli tarkistettua itse vähän päästä, hihna oli täynnä pieniä murtumia. Ihan ok vaihtokunnossa siis.
Vaan nytpä anopin auto keksi sylkeä öljyt ulos kesken ajon. Kyseessä on uudehko, noin 60 000 ajettu auto, joten ihan suotavaa moinen ei olisi. Turbodiesel, joten epäiltiin ahdinvikaa tai jonkun letkun katkeamista. Auto hinurilla huoltoon, ei kuitenkaan siihen samaan joka sitä oli aiemmin huoltanut. Vika: öljyproppu jätetty edellisessä huollossa löysälle ja tärissyt ajaessa irti. Taisi tulla huoltomiehelle kahvitauko juuri siinä kiristyksen kohdalla...autoa aiemmin huoltanut liike luonnollisesti maksoi kulut, ja jalosti lupasi vielä alennusta seuraavasta huollosta. Surkea yritys kalastaa menetettyä asiakasta.
Onneksi itsellä ei takuunalaisia ole, joten voi valita huollon laadun mukaan. Merkkihuoltojen ainoa osaaminen tuntuu keskittyvän ison laskun kirjoittamiseen ja ylimääräisten töiden teettämiseen. Vaikka ehkä se asiakas on aina mulkku?
maanantai 13. heinäkuuta 2009
Nemi neppula
Jane ja Anttu asuivat pitkään kahdestaan. Kuitenkin kaksi on vain kaksi ja kolme on lauma, joten kolmas päätettiin laumaan hankkia keväällä 2007. Katselin pitkään eri kasvattajien poikasia, ja kyselinkin jo parilta, mutta sopivaa ei löytynyt heiltä. Silloisesta Goldhill's, nykyisestä Snoop's -marsulasta löytyi myös tarjokkaita, ja sähköpostikyselyni perusteella meille sopivimmaksi tarjottiin 22.3. 2007 syntynyttä mustaa american crestiä, jonka peppuun on hiukan tullut myös golden-väriä ja kuonoonkin hipaisu valkoista. Saimme itse nimetä marsun, ja jatkoimme sarjakuvallisten linjalla. Tytön nimeksi tuli Goldhill's Nemi Montoya.Anttu-poika haltioitui Nemin saapumisesta. Se nuolla lipsutteli Nemin poskia ja korvia ensimmäiset päivät niin innokkaasti, että otin Nemin yöksi omaan häkkiinsä nukkumaan ja syömään rauhassa. Janekin suhtautui Nemiin ihan asiallisesti, toki osoitti olevansa johtaja, muttei sen kummemmin pikkuista kiusannut. Luonteeltaan Nemi on oikeastaan "perusmarsu" vailla turhia hötkyilyitä. Se on kova tyttö juttelemaan, ja onkin saanut erääksi lempinimekseen Rutikiti, koska usein lattiallakin liikkuessaan ja etenkin sylissä oleillessaan se pitää marsumaista rutikitinää. Myös kerjäysääntä lähtee ihan tarpeeksi.
Nemi rakastaa timotein kukintoja, ja nappaa usein ensimmäisenä isoimman kukinnon uudesta heinätukosta ja kuskaa sen kauemmas syötäväksi kuin paremmankin saaliin. Välillä kukinnoista pitää kinatakin, mutta niiden suhteen Nemi pitää puolensa. Pelletit ja tuoreruoat se saattaa yllättävän helpostikin luovuttaa Janelle. Vaikka Nemi jo parivuotias onkin, se saattaa innostua säntäilemään ja loikkimaan pikkumarsujen tapaan, kun kuulee ruoan saapuvan. Hassu possu monin tavoin.
Nemi rakastaa timotein kukintoja, ja nappaa usein ensimmäisenä isoimman kukinnon uudesta heinätukosta ja kuskaa sen kauemmas syötäväksi kuin paremmankin saaliin. Välillä kukinnoista pitää kinatakin, mutta niiden suhteen Nemi pitää puolensa. Pelletit ja tuoreruoat se saattaa yllättävän helpostikin luovuttaa Janelle. Vaikka Nemi jo parivuotias onkin, se saattaa innostua säntäilemään ja loikkimaan pikkumarsujen tapaan, kun kuulee ruoan saapuvan. Hassu possu monin tavoin.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
Marsulan sopraano on vaiennut
Niin, Helmin aika tuli sitten täyteen heinäkuisena lauantai-iltana. Muutaman viikon Helmi pysyi uusien virtsakivien kanssa iloisena ja pirteänä ja söi hyvin, mutta nyt loppuviikosta se alkoi käydä "mietteliääksi" ja lauantai-iltana sitten tuli se totaalinen syömättömyysmöksähdys. Sen lisäksi, että ruoka ei maistunut, ei pissaakaan tullut kunnolla. Totesimme, että parempi päästää Helmi pois, eikä pitkitetä asiaa enää.
Kukaan ei enää kuikkaa ruokaa korkeimmalla äänellä, eikä ota aurinkoa kesällä. Se nimittäin oli Helmin erikoisharrastus: hakeutua aurinkoläikkään makaamaan kyljelleen. Ja kun kova helle iski, niin Helmi hakeutui peiton alle aurinkoon, jos mahdollista. Mikään lämpö ei tuntunut olevan sille liikaa.
Onneksi marsula ei vaikene kokonaan, vaikka yksi lähteekin. Ja vaikka päätös sinänsä ehkä oli helppo, niin ikävä on kova. Hyvästi Helmi...1.9.2004-11.7.2009.
Kukaan ei enää kuikkaa ruokaa korkeimmalla äänellä, eikä ota aurinkoa kesällä. Se nimittäin oli Helmin erikoisharrastus: hakeutua aurinkoläikkään makaamaan kyljelleen. Ja kun kova helle iski, niin Helmi hakeutui peiton alle aurinkoon, jos mahdollista. Mikään lämpö ei tuntunut olevan sille liikaa.
Onneksi marsula ei vaikene kokonaan, vaikka yksi lähteekin. Ja vaikka päätös sinänsä ehkä oli helppo, niin ikävä on kova. Hyvästi Helmi...1.9.2004-11.7.2009.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Kohdehavainnointia perämetsissä
Auton kunnostus, tai paremminkin entisöinti, vie aina välillä osien- ja tarvikkeidenhakumatkalle ties minne. Jos tarvitsee vuoden -86 autoradion kasettisoittimella, niin se haetaan sieltä missä sitä kohtuumatkan päässä tarjotaan. Samalla voi kierrellä pikkuteillä ja etsiä autiotaloja. Tällä kertaa käytiin niin kummallisessa tiekiepissä, ettei hyvä tosikaan. Ja matkalla tuli jotain tyhjää tavattua, tosin lähempää tuttavuutta ei tehty. Ensi kerralla sitten.
Hiljentyneen kylän keskustassa on aikoinaan ollut kauppa. Tai no, kylässä on edelleen asukkaita ihan sopivasti, mutta palvelut ovat karanneet, kuten niin monesta muustakin vastaavasta paikasta. Tie on joskus ollut hiekkatie ja kulkenut alempana, jolloin kauppaan ei ole tarvinnut kuin astua. Nyt joutuisi laskeutumaan. Pahimmassa puskassa on komeilla pylväillä koristettu sisäänkäynti, ilmeisesti asuinpuolelle.
Pieniä taloja preerialla tapaa toisinaan. Tämänkin varmaan joku rintamamies rakensi ja aktiivisesti maata viljeli, mutta lapsista ei ollut jatkajaksi. Jos niitä edes tuli. Sodankäynti pirtissä on kuitenkin loppunut, ympärillä vieläkin kukkii rypsi.
Pienen tien vierelle, hassun nimiseen paikkaan on jäänyt puskittumaan pihapiiri, jossa parikin taloa. Isommassa oikein autotallikin. Ja se pienempi, taustallaan ulkorakennus:
Pihassa pusikon keskellä kukkii kauniisti joku suuri ja oranssi. Tännekin on palattava uudestaan.
Hiljentyneen kylän keskustassa on aikoinaan ollut kauppa. Tai no, kylässä on edelleen asukkaita ihan sopivasti, mutta palvelut ovat karanneet, kuten niin monesta muustakin vastaavasta paikasta. Tie on joskus ollut hiekkatie ja kulkenut alempana, jolloin kauppaan ei ole tarvinnut kuin astua. Nyt joutuisi laskeutumaan. Pahimmassa puskassa on komeilla pylväillä koristettu sisäänkäynti, ilmeisesti asuinpuolelle.
Pieniä taloja preerialla tapaa toisinaan. Tämänkin varmaan joku rintamamies rakensi ja aktiivisesti maata viljeli, mutta lapsista ei ollut jatkajaksi. Jos niitä edes tuli. Sodankäynti pirtissä on kuitenkin loppunut, ympärillä vieläkin kukkii rypsi.
Pienen tien vierelle, hassun nimiseen paikkaan on jäänyt puskittumaan pihapiiri, jossa parikin taloa. Isommassa oikein autotallikin. Ja se pienempi, taustallaan ulkorakennus:
Pihassa pusikon keskellä kukkii kauniisti joku suuri ja oranssi. Tännekin on palattava uudestaan.
torstai 2. heinäkuuta 2009
Kukkia, kukkia
Jalokallioinen kukkii, vihdoinkin:
Aika rentovartiseksi se on kasvanut, kaipaisi selvästi paria tukikeppiä ja lankaa. Mutta maatkoon nyt kivikkokasvien päällä. Kivikoista maksaruohot ovat kukassa, keltaiset komeassa ja myyrien mylläämä valkoinen vähemmän komeassa. Eiköhän sekin siitä leviä. Valkoisen maksaruohon vieressä oli neljä valkoista karpaattienkellotainta, joista myyrät kaatoivat kaksi. Hain keväällä vaurion huomattuani tilalle kaksi uutta, ja lapussa mainostettiin valkoiseksi. Vaan kuinkas sitten kävikään:
Etualan pienempi karpaatti ei tosiaan kovin valkoiselta näytä, kuten ei se toinenkaan keväällä haettu. No, olkoon nyt sitten sininen.
Talon pohjoispuolella rehottaa kukassa taas töyhtöangervo. Hain tälle "huiskulle" nimeä aikoinaan pitkään ja hartaasti. Kuului talon pihaan jo muuttaessamme, ja epäilen sen olevan melkoisen vanhaa alkuperää, ellei jopa talon rakentajan istuttama. Ympäristö on kovin muuttunut lähinnän minun toimestani, mutta angervo on ja pysyy. Ja kukkii komeasti joka vuosi.Kasvimaalla parsa- ja kukkakaali ovat selvästi pitäneet helteistä, ja osa taimista on melkoisen isoja. Avomaankurkku taasen käy edelleen hitaalla. Vain neljä siementä on itänyt, enkä niitä kyllä enää ala lisäämään. Olisi pitänyt siis kurkunkin suhteen jättää mieluummin harvennusvaraa, mutta luotin liikaa siementen itävyyteen. Tai sitten ne muut ottavat loppukirin heinäkuulla. Herneessä on jo nuppuja, samoin kurkkuyrtissä. Kypsiä mansikoita löytyi tänään kourallinen. Lauantaina ostamani kirsikkatomaatti kukkii myös, ja koska ilmojen on luvattu viilenevän täytyisi miettiä sille jotain suojausta. Nyt se kasvaa kukkakaalipenkin nurkassa ihan avomaalla.
Aika rentovartiseksi se on kasvanut, kaipaisi selvästi paria tukikeppiä ja lankaa. Mutta maatkoon nyt kivikkokasvien päällä. Kivikoista maksaruohot ovat kukassa, keltaiset komeassa ja myyrien mylläämä valkoinen vähemmän komeassa. Eiköhän sekin siitä leviä. Valkoisen maksaruohon vieressä oli neljä valkoista karpaattienkellotainta, joista myyrät kaatoivat kaksi. Hain keväällä vaurion huomattuani tilalle kaksi uutta, ja lapussa mainostettiin valkoiseksi. Vaan kuinkas sitten kävikään:
Etualan pienempi karpaatti ei tosiaan kovin valkoiselta näytä, kuten ei se toinenkaan keväällä haettu. No, olkoon nyt sitten sininen.
Talon pohjoispuolella rehottaa kukassa taas töyhtöangervo. Hain tälle "huiskulle" nimeä aikoinaan pitkään ja hartaasti. Kuului talon pihaan jo muuttaessamme, ja epäilen sen olevan melkoisen vanhaa alkuperää, ellei jopa talon rakentajan istuttama. Ympäristö on kovin muuttunut lähinnän minun toimestani, mutta angervo on ja pysyy. Ja kukkii komeasti joka vuosi.Kasvimaalla parsa- ja kukkakaali ovat selvästi pitäneet helteistä, ja osa taimista on melkoisen isoja. Avomaankurkku taasen käy edelleen hitaalla. Vain neljä siementä on itänyt, enkä niitä kyllä enää ala lisäämään. Olisi pitänyt siis kurkunkin suhteen jättää mieluummin harvennusvaraa, mutta luotin liikaa siementen itävyyteen. Tai sitten ne muut ottavat loppukirin heinäkuulla. Herneessä on jo nuppuja, samoin kurkkuyrtissä. Kypsiä mansikoita löytyi tänään kourallinen. Lauantaina ostamani kirsikkatomaatti kukkii myös, ja koska ilmojen on luvattu viilenevän täytyisi miettiä sille jotain suojausta. Nyt se kasvaa kukkakaalipenkin nurkassa ihan avomaalla.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2009
Huh hellettä, ei helli täällä.
Lykkäsi sitten taas paahteen päälle, ja samaa tavaraa tiedossa kai ensi viikollakin. Kunnon suomalaisenhan pitäisi tästä nauttia, ei tokikaan saa valittaa, kun nyt kerrankin niitä etelänmatkakelejä tänne karuun pohjolaankin saadaan. Henkilökohtainen kipurajani nyt vaan alkaa olla se +25, kaikki sen jälkeen on kidutusta. Etenkin, kun nämä helteet tuppaavat jatkumaan ja jatkumaan. Jäähdytysilmastoinnista taloon en kyllä silti innostu, tosin siirreltävä jäähdytin löytyy. Sitä huudatetaan sitten makuuhuoneessa iltasella näillä keleillä jokunen tunti ennen nukkumaanmenoa. Nukkuessa sen käyttö ei onnistu, liikaa kohinaa näin meluherkälle. Sitä paitsi veto ja viima ei kuitenkaan ole hyväksi sekään.
Ilmeisesti tuo suomalaisten asennevamma siihen, että helteestä pitäisi ihan jokaisen nauttia, juontuu tosiaan siihen hemmetinmoiseen rantalomamatkojen hehkuttamiseen. Jos lähdet ulkomaille, pitäisi ilman muuta suunnata "etelään", mikä entivanhaan tarkoitti toki Kanarian saaria, nyttemmin Thaimaata. Montakohan kertaa olen itsekin kohdannut ihmettelyä ja suoranaista närkästystä, kun olen kehdannut lähteä oikein lentokoneella ulkomaille, ja menenkin vain Keski-Eurooppaan kaupunkilomalle, eikä siellä herrajjjumala ole edes lämmintä ja aurinkoista eikä rantoja missä maata. Eikä siellä kaljakaan välttämättä ole niin halpaa, niin mitäs hittoa siellä sitten tekee. No, kieltämättä en kovin usein muutenkaan tunne olevani mikään kovin "perussuomalainen" "juntti".
Minä siis valitan, jos kärsin huonosta olosta, joka johtuu liiasta lämmöstä. Tai ainakaan en todellakaan osallistu siihen "helle hellii"-kuoroon, joka valtaa näinä aikoina joka tiedotusvälineen, työpaikkaruokalan ja torikokouksen. Sen sijaan lähetän isosti sympatiaa niille muille, jotka tukalasta kuumuudesta kärsivät, kuten vaikkapa ne muutenkin heikkokuntoiset vanhukset. Ja nautin taas sitten viileämmistä kesäsäistä (se 20-25 on tosiaan ihan jees), syksyn ihanista sateista ja ennenkaikkea kunnon lumisesta pakkastalvesta.
Mitäkö tässä viikon aikana on tapahtunut....eipä juuri mitään. Suunnistamassa kävin kelistä huolimatta, ja sain komean rakon kantapäähäni. Punoittaa pahaenteisesti, toki osakiitos kelille ja osakiitos rakon huonolle paikalle. Jokainen umpikenkä hankaa siihen, töissä kun ei oikein voi varvastossuissa kuljeskella. Se suunnistuskenkäongelma on edelleen ratkaisematta, en tietenkään muistanut viedä Jalaksia liikkeeseen silloin, ja juoksulenkkarit eivät näemmä toimineet säärisuojien kanssa.
Lomaan vielä neljä viikkoa. Lomalla olisi tarkoitus olla tekemättä mitään, siis lomailla. Nyt jo on kuulunut näitä "mitäs meinaat tehdä lomalla" -kyselyitä, mutta jospa tosiaan en tekisi mitään. Makaisin x-asennossa joko nurmikolla tai olkkarin lattialla, kelistä riippuen, ja söisin valmisruokaa sekä nautiskelisin sivistyneesti välillä hiukan viiniä. Jos jaksaisi voisi vaikka lukea jonkun kirjan. Sopiva suunnitelma, ja mikä parasta: täysin mahdollinen.
Ilmeisesti tuo suomalaisten asennevamma siihen, että helteestä pitäisi ihan jokaisen nauttia, juontuu tosiaan siihen hemmetinmoiseen rantalomamatkojen hehkuttamiseen. Jos lähdet ulkomaille, pitäisi ilman muuta suunnata "etelään", mikä entivanhaan tarkoitti toki Kanarian saaria, nyttemmin Thaimaata. Montakohan kertaa olen itsekin kohdannut ihmettelyä ja suoranaista närkästystä, kun olen kehdannut lähteä oikein lentokoneella ulkomaille, ja menenkin vain Keski-Eurooppaan kaupunkilomalle, eikä siellä herrajjjumala ole edes lämmintä ja aurinkoista eikä rantoja missä maata. Eikä siellä kaljakaan välttämättä ole niin halpaa, niin mitäs hittoa siellä sitten tekee. No, kieltämättä en kovin usein muutenkaan tunne olevani mikään kovin "perussuomalainen" "juntti".
Minä siis valitan, jos kärsin huonosta olosta, joka johtuu liiasta lämmöstä. Tai ainakaan en todellakaan osallistu siihen "helle hellii"-kuoroon, joka valtaa näinä aikoina joka tiedotusvälineen, työpaikkaruokalan ja torikokouksen. Sen sijaan lähetän isosti sympatiaa niille muille, jotka tukalasta kuumuudesta kärsivät, kuten vaikkapa ne muutenkin heikkokuntoiset vanhukset. Ja nautin taas sitten viileämmistä kesäsäistä (se 20-25 on tosiaan ihan jees), syksyn ihanista sateista ja ennenkaikkea kunnon lumisesta pakkastalvesta.
Mitäkö tässä viikon aikana on tapahtunut....eipä juuri mitään. Suunnistamassa kävin kelistä huolimatta, ja sain komean rakon kantapäähäni. Punoittaa pahaenteisesti, toki osakiitos kelille ja osakiitos rakon huonolle paikalle. Jokainen umpikenkä hankaa siihen, töissä kun ei oikein voi varvastossuissa kuljeskella. Se suunnistuskenkäongelma on edelleen ratkaisematta, en tietenkään muistanut viedä Jalaksia liikkeeseen silloin, ja juoksulenkkarit eivät näemmä toimineet säärisuojien kanssa.
Lomaan vielä neljä viikkoa. Lomalla olisi tarkoitus olla tekemättä mitään, siis lomailla. Nyt jo on kuulunut näitä "mitäs meinaat tehdä lomalla" -kyselyitä, mutta jospa tosiaan en tekisi mitään. Makaisin x-asennossa joko nurmikolla tai olkkarin lattialla, kelistä riippuen, ja söisin valmisruokaa sekä nautiskelisin sivistyneesti välillä hiukan viiniä. Jos jaksaisi voisi vaikka lukea jonkun kirjan. Sopiva suunnitelma, ja mikä parasta: täysin mahdollinen.
sunnuntai 21. kesäkuuta 2009
Kaikkitännehetimullenyt!
Juhannussäät eivät oikein innostaneet mihinkään ulkotoimintaan. Vaikka en koekaan olevani sokerista, ja moni yleisölintupaikka on katettu, niin useamman päivän kaatomonsuuniesterinsaavi sai jämähtämään sisälle ja lähes lamautumaan. Vasta tänään sääkin alkoi suosia ja aurinko innostaa liikkeelle.
Matkasimme ensin Hatanpään Arboretumin nurkille, koska siellä satunnaisesti on havaittu harjakoskelo. Viimeinen ilmoitus oli kyllä viikon takaa, mutta ainahan sitä voi yrittää. Myöhässä oleminen näiden harvinaisuuksien suhteen on meille enemmän sääntö kuin poikkeus, tänä keväänä on aiemmin jo jäänyt näkemättä ainakin se punapäänarsku ja keltajalkaviklo. Eikä kyllä saatu harjakoskeloakaan näköpiiriin, vaikka hyvä tovi Pyhäjärveä tulikin seulottua kahden putken voimin. Lokkeja oli kivellä (tyrsk) ja kovin tumma silkkiuikku (nuori?) liikuskeli rantavedessä. Niin tumma yksilö oli, että aluksi luulimme sitä mustakurkku-uikuksi.
Arboretumin lammessa oli luonnollisesti lintuelämää, ja linnuilla paljon kaksijalkaisia kavereita rapisevien pussien kanssa. Rouva Pullasorsa:Poikaspullasorsat:
Pullasorsien seurassa oli pullapuluja ja pullanaakka, sekä "tyypillisen" aggressiivisesti käyttäytynyt pullatelkkä:
Pullaporukan jäljiltä päätimme vihdoinkin toteuttaa pitkään suunnitteilla olleen aikeen: Sääksisäätiö Kangasalla. Varsinaisesti tiedossa ja muistissa ei ollut paikan yleisötornin laatua, ja saimmekin huomata raahanneemme turhaan sinne sekä kameravehkeet että putkikamat. Yleisötornihan on lasitettu, ja lasit tummennettu, jotta kala-altaasta saalistavat linnut eivät havaitsisi tornissa olevia ihmisiä ja häiriintyisi näistä. No, eipä siinä mitään, laskimme tavarat lattialle ja istahdimme tuoleille odottamaan.
Vaan voi jumalauta. Se ensimmäinen sääksi näyttäytyi kyllä kohtuullisen pian. Mutta eipä uskaltanut kalastaa, kun porukkaa lappasi edestakaisin koko ajan. Ilmeisesti nämä tornissa rampanneet puoliapinat kuvittelivat, että kyseessä on joku eläintarhatyyppinen juttu, jossa sääkset ovat häkissä ja niitä pääsee pällistelemään ihan koko ajan. Pitkämielisin pariskunta taisi peräti kaksi minuuttia viihtyä tornissa, sitten piti jo lähteä tömpstömpstömpsöttelemään takaisin "ku ei tääl mitään näy". Parhaasta tai pahimmasta suorituksesta vastasi sitten se isipappa, joka rahtasi paikalle syöttöporsaan kokoisen ja hiukan näköisenkin nahkapokaalin, ja vaivautui jopa verhojen raosta kurkkaamaan sisälle, toetamaan "jaa, ei tääl mitään näy", ja taas mentiin tömpstömpstömps/kiljunkiljunkiljun-möykällä takaisin. Paikkaan pitäisi selkeästi saada joku rajoitus, joko helvetin korkea pääsymaksu ihan kaikille tai sitten joku aikaraja, eli tornissa olisi vietettävä vähintään puoli tuntia jos sinne menee. Pysyisi nämä kaikkitännehetimullenyt-sukupolven kasvatit jossain muualla. Kuten vaikka Särkänniemen eläintarhassa tai Ähtärissä.
Niin, kyllä me sitä kalastustakin sitten näimme, sillä vajaan tunnin odotuksen jälkeen ramppaus laantui, ja sääkset uskaltautuivat kalaan. Sen verran hienolta touhu näytti, että taidamme lomalla vuokrata tuolta kuvauspaikat, ja mennä sinne päiväksi eväiden kanssa kuvaamaan ja katselemaan. Sääksien lisäksi myös lokit viihtyvät paikalla, samoin varislinnut. Kahdella variksella ja selkälokilla olikin jotain kinaa keskenään, varikset nautiskelivat rannalle pudonneita kalanruokia ja selkälokki yritti häätää niitä pois.
Tämän päivän kokemukset, samoin kuin noilla muilla torneilla aiemmin nähdyt tapaukset herättävät kyllä pelkoa lintuharrastuksen ja etenkin lintukuvauksen tulevaisuudesta. Molemmat kun vaativat pitkää pinnaa ja malttia odottamiseen ja hiljentymiseen, ja sitä ei tahdo löytyä edes omalta sukupolvelta, saati sitten niiltä seuraavilta. Koko ajan pitäisi jotain tapahtua, koko ajan pitäisi jonkun toosan möykätä. Kesämökki hommataan luonnon keskeltä, mutta sielläkin paneudutaan telkkarin ääreen tai jos nyt ulos eksytäänkin, niin laitetaan musiikki huutamaan, jottei omat ajatukset ja se hiljaisuus liikaa ahdistaisi. Ei hyvä, ei.
Matkasimme ensin Hatanpään Arboretumin nurkille, koska siellä satunnaisesti on havaittu harjakoskelo. Viimeinen ilmoitus oli kyllä viikon takaa, mutta ainahan sitä voi yrittää. Myöhässä oleminen näiden harvinaisuuksien suhteen on meille enemmän sääntö kuin poikkeus, tänä keväänä on aiemmin jo jäänyt näkemättä ainakin se punapäänarsku ja keltajalkaviklo. Eikä kyllä saatu harjakoskeloakaan näköpiiriin, vaikka hyvä tovi Pyhäjärveä tulikin seulottua kahden putken voimin. Lokkeja oli kivellä (tyrsk) ja kovin tumma silkkiuikku (nuori?) liikuskeli rantavedessä. Niin tumma yksilö oli, että aluksi luulimme sitä mustakurkku-uikuksi.
Arboretumin lammessa oli luonnollisesti lintuelämää, ja linnuilla paljon kaksijalkaisia kavereita rapisevien pussien kanssa. Rouva Pullasorsa:Poikaspullasorsat:
Pullasorsien seurassa oli pullapuluja ja pullanaakka, sekä "tyypillisen" aggressiivisesti käyttäytynyt pullatelkkä:
Pullaporukan jäljiltä päätimme vihdoinkin toteuttaa pitkään suunnitteilla olleen aikeen: Sääksisäätiö Kangasalla. Varsinaisesti tiedossa ja muistissa ei ollut paikan yleisötornin laatua, ja saimmekin huomata raahanneemme turhaan sinne sekä kameravehkeet että putkikamat. Yleisötornihan on lasitettu, ja lasit tummennettu, jotta kala-altaasta saalistavat linnut eivät havaitsisi tornissa olevia ihmisiä ja häiriintyisi näistä. No, eipä siinä mitään, laskimme tavarat lattialle ja istahdimme tuoleille odottamaan.
Vaan voi jumalauta. Se ensimmäinen sääksi näyttäytyi kyllä kohtuullisen pian. Mutta eipä uskaltanut kalastaa, kun porukkaa lappasi edestakaisin koko ajan. Ilmeisesti nämä tornissa rampanneet puoliapinat kuvittelivat, että kyseessä on joku eläintarhatyyppinen juttu, jossa sääkset ovat häkissä ja niitä pääsee pällistelemään ihan koko ajan. Pitkämielisin pariskunta taisi peräti kaksi minuuttia viihtyä tornissa, sitten piti jo lähteä tömpstömpstömpsöttelemään takaisin "ku ei tääl mitään näy". Parhaasta tai pahimmasta suorituksesta vastasi sitten se isipappa, joka rahtasi paikalle syöttöporsaan kokoisen ja hiukan näköisenkin nahkapokaalin, ja vaivautui jopa verhojen raosta kurkkaamaan sisälle, toetamaan "jaa, ei tääl mitään näy", ja taas mentiin tömpstömpstömps/kiljunkiljunkiljun-möykällä takaisin. Paikkaan pitäisi selkeästi saada joku rajoitus, joko helvetin korkea pääsymaksu ihan kaikille tai sitten joku aikaraja, eli tornissa olisi vietettävä vähintään puoli tuntia jos sinne menee. Pysyisi nämä kaikkitännehetimullenyt-sukupolven kasvatit jossain muualla. Kuten vaikka Särkänniemen eläintarhassa tai Ähtärissä.
Niin, kyllä me sitä kalastustakin sitten näimme, sillä vajaan tunnin odotuksen jälkeen ramppaus laantui, ja sääkset uskaltautuivat kalaan. Sen verran hienolta touhu näytti, että taidamme lomalla vuokrata tuolta kuvauspaikat, ja mennä sinne päiväksi eväiden kanssa kuvaamaan ja katselemaan. Sääksien lisäksi myös lokit viihtyvät paikalla, samoin varislinnut. Kahdella variksella ja selkälokilla olikin jotain kinaa keskenään, varikset nautiskelivat rannalle pudonneita kalanruokia ja selkälokki yritti häätää niitä pois.
Tämän päivän kokemukset, samoin kuin noilla muilla torneilla aiemmin nähdyt tapaukset herättävät kyllä pelkoa lintuharrastuksen ja etenkin lintukuvauksen tulevaisuudesta. Molemmat kun vaativat pitkää pinnaa ja malttia odottamiseen ja hiljentymiseen, ja sitä ei tahdo löytyä edes omalta sukupolvelta, saati sitten niiltä seuraavilta. Koko ajan pitäisi jotain tapahtua, koko ajan pitäisi jonkun toosan möykätä. Kesämökki hommataan luonnon keskeltä, mutta sielläkin paneudutaan telkkarin ääreen tai jos nyt ulos eksytäänkin, niin laitetaan musiikki huutamaan, jottei omat ajatukset ja se hiljaisuus liikaa ahdistaisi. Ei hyvä, ei.
lauantai 20. kesäkuuta 2009
Harmaasirkku Jane
Jane hankittiin Antun kaveriksi syksyllä 2005. Katselin pitkään eri kasvattajien myytäviä, ja lopulta päädyin kyselemään marsua lähes lähimmältä. Alunperin kyselin samanväristä toista naarasta, mutta se oli jo myyty, ja Jane taas oli jäänyt varauksen peruuntumisen takia kasvattajalle. Niinpä Jane päätyi meille. Jane on viralliselta nimeltään Myway Quality Jane, syntynyt 17.5.2005. Janea on nimitelty vieraiden toimesta "rotan väriseksi", mutta virallisesti sen väri on lilac tan. Eli violettiin vivahtavan harmaa, ruskealla vatsalla ja ruskeilla kaula- ja kuonomerkeillä. Silmät ovat punaiset, kuten kai lilaceilla yleensäkin.
Jane osoittautui rohkeaksi heti alkuunsa, ja samoin se osoitti heti tultuaan, ettei pidä käsittelystä eikä viihdy sylissä. Rohkeus on Janen meille kotiuduttua vain kasvanut, ja muuttunut oikeastaan täysin päättömäksi hullunrohkeudeksi. Janelta tuntuu puuttuvan itsesuojeluvaisto kokonaan. Ainoastaan jos siihen yrittää koskea se väistää, muuten se kiipeää jalan päälle kerjäämään ja kulkee marsulassa jalkojen vieressä ja tuppaa jopa jalan alle. Kaikki käsittelytoimet ovat Janen mielestä edelleen kamalia, ja niitä vastaan pitää rimpuilla ja kiukutella kaikin voimin. Sylimarsua siitä ei saa, eikä toisaalta ole tarviskaan. Jos ei tykkää, niin ei tykkää. Kun kyse ei kuitenkaan ole siitä, että pelkäisi.
Laumassaan Jane on johtaja, ja pitää muita komennuksessa. Jane ei kuitenkaan ole mikään öykkäri, vaikka toki muiden ruokakupit imuroikin tyhjäksi mahdollisuuksien mukaan. Janen lempipaikkoja ovat kaikki pehmeät alustat joissa voi maata joko etukäpälät ojossa tai koko ruho kyljellään.Jane ei niinkään kerjää äänellään vaan liikkeellään. Jotain ruokaan viittavaa kuultuaan se aloittaa malttamattoman teputtamisen pitkin marsulan lattiaa, ja yleensä jatkaa sitä kunnes ruokaa saapuu. Toki se osaa myös kuikata, mutta kovaäänisemmät kaverit vievät sen äänestä voiton. Jane voittaa äänellään ainoastaan silloin, kun se innostuu sirkuttamaan. Janen sirkuttaminen tapahtuu yleensä yöllä, ja usein se osuu kiima-aikaan. Marsun sirkutus kuulostaa kanarianlinnun viserrykseltä, ja sen varsinaista merkitystä ei tiedetä. Useimmat marsut eivät sirkuta koskaan, jotkut saattavat uuteen kotiin muutettuaan tai lauman kokoonpanon vaihduttua sirkutella, ja joillakin se on pysyvämpi tapa. Meillä Jane on ainoa sirkutusta harrastanut, eikä senkään "laulua" ole hetkeen kuultu.
Jane osoittautui rohkeaksi heti alkuunsa, ja samoin se osoitti heti tultuaan, ettei pidä käsittelystä eikä viihdy sylissä. Rohkeus on Janen meille kotiuduttua vain kasvanut, ja muuttunut oikeastaan täysin päättömäksi hullunrohkeudeksi. Janelta tuntuu puuttuvan itsesuojeluvaisto kokonaan. Ainoastaan jos siihen yrittää koskea se väistää, muuten se kiipeää jalan päälle kerjäämään ja kulkee marsulassa jalkojen vieressä ja tuppaa jopa jalan alle. Kaikki käsittelytoimet ovat Janen mielestä edelleen kamalia, ja niitä vastaan pitää rimpuilla ja kiukutella kaikin voimin. Sylimarsua siitä ei saa, eikä toisaalta ole tarviskaan. Jos ei tykkää, niin ei tykkää. Kun kyse ei kuitenkaan ole siitä, että pelkäisi.
Laumassaan Jane on johtaja, ja pitää muita komennuksessa. Jane ei kuitenkaan ole mikään öykkäri, vaikka toki muiden ruokakupit imuroikin tyhjäksi mahdollisuuksien mukaan. Janen lempipaikkoja ovat kaikki pehmeät alustat joissa voi maata joko etukäpälät ojossa tai koko ruho kyljellään.Jane ei niinkään kerjää äänellään vaan liikkeellään. Jotain ruokaan viittavaa kuultuaan se aloittaa malttamattoman teputtamisen pitkin marsulan lattiaa, ja yleensä jatkaa sitä kunnes ruokaa saapuu. Toki se osaa myös kuikata, mutta kovaäänisemmät kaverit vievät sen äänestä voiton. Jane voittaa äänellään ainoastaan silloin, kun se innostuu sirkuttamaan. Janen sirkuttaminen tapahtuu yleensä yöllä, ja usein se osuu kiima-aikaan. Marsun sirkutus kuulostaa kanarianlinnun viserrykseltä, ja sen varsinaista merkitystä ei tiedetä. Useimmat marsut eivät sirkuta koskaan, jotkut saattavat uuteen kotiin muutettuaan tai lauman kokoonpanon vaihduttua sirkutella, ja joillakin se on pysyvämpi tapa. Meillä Jane on ainoa sirkutusta harrastanut, eikä senkään "laulua" ole hetkeen kuultu.
tiistai 16. kesäkuuta 2009
Kiviä siellä, kiviä täällä
Olihan se ensinnäkin turha toivoa, että pieni möykky Armin alamahassa olisi ollut joku muu kuin virtsakivi. Tai tarkalleen ottaen kaksi pientä kiveä ihan vierekkäin, siksi se tuntui oudon litteältä. Viime viikolla ainoastaan todettiin, tänään oli sitten varsinainen poistoaika. Lääkäri on onneksi yksi niitä harvoja päteviä marsulääkäreitä täällä päin, ja lupasi yrittää ensin ilman nukutusta, ja jos se ei onnistu, niin pikaisen kevyt rauhoitus isofluraanilla. Kivet olivat kuitenkin niin pieniä ja niin lähellä virtsaputken suuta, että niiden poistaminen onnistuisi ilman varsinaista leikkausta. Armi sai pyllyyn paikallispuudutuksen, eli sinänsä poistoyritykset eivät sattuneet, mutta toki ensimmäisiä yrityksiä piti protestoida äänekkäällä Armimaisella kiljunnalla, joka herätti hilpeyttä vastaanottohuoneessakin. Armihan on tosiaan välillä melko teatraalinen äänenkäyttönsä suhteen. Sen verran Armi laittoi hanttiin, että pieni pölläys kaasua tarvittiin, ja kun Armi retkotti rentona sai lääkäri kivet nätisti ulos. Amppu heräili nopeasti, ja oli jo tolpillaan, kun se tuotiin takaisin vastaanottohuoneeseen. Tästä hommasta selvittiin siis hyvin.
Vaan nappasin vielä lähteissä Helmin mukaan. Helmi on sinänsä ollut pirteä ja oma itsensä, mutta hiukan pissausvalituksia on kuulunut, ja tänään tulin havainneeksi testitikulla sen pissassa verta. Nämä oireet eivät sinänsä välttämättä kerro muusta kuin tulehduksesta, ja niitähän Helmillä on ollut elämässään lukuisia. Halusin kuitenkin tarkistuksen senkin kohdalle, koska toisinaan nuo rakon kivet uusivat todella nopeasti leikkauksen jälkeen. Ja niin on nytkin käynyt. Leikkauksesta on hivenen yli kaksi viikkoa, ja rakossa näkyi useampi pieni kivi sekä virtsaputkessa näkyi yksi. Putken kiven lääkäri poisti heti samalla menetelmällä kuin Armiltakin, mutta rakon kiville ei juuri ole mitään tehtävissä. Uusi leikkaus ei kannata, sillä kivet uusisivat mitä suurimmalla todennäköisyydellä taas.
Mielessä kävi kyllä, että tulenko toinen koppi tyhjänä takaisin. Lääkäri ei kuitenkaan tätä ehdottanut, oli sitä mieltä, että tarkkaillaan nyt ja annetaan antibioottia, koska Helmi on ollut pirteä ja syönyt hyvin. Kivet ovat ainakin toistaiseksi sen kokoisia, että niiden ajautuminen virtsarakosta virtsaputkeen ja tuleminen ulos jopa itsestään on mahdollista, ja putkestahan niitä joka tapauksessa saadaan ulos helposti leikkaamatta. Odotukset eivät silti ole korkealla, jos tuo taas keksii möksähtää syömättömäksi tai jos kivet vaan kasvavat, niin vaihtoehtoja ei enää ole.
Että eipä tullut kovin hauska juhannus.
Vaan nappasin vielä lähteissä Helmin mukaan. Helmi on sinänsä ollut pirteä ja oma itsensä, mutta hiukan pissausvalituksia on kuulunut, ja tänään tulin havainneeksi testitikulla sen pissassa verta. Nämä oireet eivät sinänsä välttämättä kerro muusta kuin tulehduksesta, ja niitähän Helmillä on ollut elämässään lukuisia. Halusin kuitenkin tarkistuksen senkin kohdalle, koska toisinaan nuo rakon kivet uusivat todella nopeasti leikkauksen jälkeen. Ja niin on nytkin käynyt. Leikkauksesta on hivenen yli kaksi viikkoa, ja rakossa näkyi useampi pieni kivi sekä virtsaputkessa näkyi yksi. Putken kiven lääkäri poisti heti samalla menetelmällä kuin Armiltakin, mutta rakon kiville ei juuri ole mitään tehtävissä. Uusi leikkaus ei kannata, sillä kivet uusisivat mitä suurimmalla todennäköisyydellä taas.
Mielessä kävi kyllä, että tulenko toinen koppi tyhjänä takaisin. Lääkäri ei kuitenkaan tätä ehdottanut, oli sitä mieltä, että tarkkaillaan nyt ja annetaan antibioottia, koska Helmi on ollut pirteä ja syönyt hyvin. Kivet ovat ainakin toistaiseksi sen kokoisia, että niiden ajautuminen virtsarakosta virtsaputkeen ja tuleminen ulos jopa itsestään on mahdollista, ja putkestahan niitä joka tapauksessa saadaan ulos helposti leikkaamatta. Odotukset eivät silti ole korkealla, jos tuo taas keksii möksähtää syömättömäksi tai jos kivet vaan kasvavat, niin vaihtoehtoja ei enää ole.
Että eipä tullut kovin hauska juhannus.
maanantai 15. kesäkuuta 2009
Pesintää
En ole oikein päässyt selvyyteen, että tappoivatko kesäkuun alun kylmät kelit pihan kirjosiepoilta poikaset, vai lähtivätkö ne pesistä niin huomaamatta. Joka tapauksessa niiden pönttöjen ympärillä on jo pitkään ollut oudon hiljaista. Talitintti suihkii edelleen ruoanhaussa, ja sen pöntöstä kuuluukin iloinen piipitys lähes koko päivän. Punavarpunenkin pesii pakosti joko pihan pensasaidassa tai ihan tontin lähellä olevassa pajupuskassa, sen verran usein se tontin kulmalla liikkuu, laulaa ja varoittaa.
Lauantain vietin erään kartanon pihapiirissä, autotapahtumassa. Autojen lisäksi tuli toki kiinnitettyä huomiota kartanon upeaan puutarhaan, ja tietysti myös pihan asukkeihin. Myyrät olivat kaivaneet luolaston syreenipensaan alle, ja pikkuinen myyrä vilahtikin illalla ruoanhakumatkaltaan kotiin. Naakat kansoittavat aina kartanopuistoja ja muita vanhojen pihapiirien piippuja ja puita, ja lähellä olleet järvet toivat pihapiiriin myös lokkeja. Peippoja oli toki, ja tiaisia. Pikkuiset sinitiaiset olivat keksineet hyödyntää kartanon päärakennuksen tuuletusräppänöitä, niiden ritilöiden välistä kun pieni tintti juuri ja juuri pujottautuu. Ritilöiden takaa kuuluikin melkoinen piipitys...
Tulossa paikalle:
Pujottautuminen selkä edellä:Ulos sentään mahtuu oikein päin:
Lauantain vietin erään kartanon pihapiirissä, autotapahtumassa. Autojen lisäksi tuli toki kiinnitettyä huomiota kartanon upeaan puutarhaan, ja tietysti myös pihan asukkeihin. Myyrät olivat kaivaneet luolaston syreenipensaan alle, ja pikkuinen myyrä vilahtikin illalla ruoanhakumatkaltaan kotiin. Naakat kansoittavat aina kartanopuistoja ja muita vanhojen pihapiirien piippuja ja puita, ja lähellä olleet järvet toivat pihapiiriin myös lokkeja. Peippoja oli toki, ja tiaisia. Pikkuiset sinitiaiset olivat keksineet hyödyntää kartanon päärakennuksen tuuletusräppänöitä, niiden ritilöiden välistä kun pieni tintti juuri ja juuri pujottautuu. Ritilöiden takaa kuuluikin melkoinen piipitys...
Tulossa paikalle:
Pujottautuminen selkä edellä:Ulos sentään mahtuu oikein päin:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)