Komerourheilua

Harrastin päivällä vapaapainia lasikuitutapetin kanssa. Kun tapettirullan leveys on metri ja kopin koko 120 x 80, niin ainahan se tarraa johonkin väärään paikkaan tai taittuu tai menee vinoon tai muuta. Isommassa tilassa voi vaan nätisti pudottaa sen alas, ja on tilaa liikutella ja asetella. Mutta kun ei viitsi kantavia seiniä alkaa siirrellä vessakopin tai tuulikaapin suurentamiseksi, ja mitäpä niissä toisaalta lisäneliöillä tekisikään. Lasikuitutapetti ei sinällään kuulu suosikkipintamateriaaleihini, mutta menee noissa talon alimman kerroksen pikkukopeissa, ja samalla vähän tasaa vanhoja kolhittuja, rei'ittyjä ja kymmeneen kertaan maalattuja kiviseiniä.

Tuli siellä kopissa könytessä mieleen, että tällä kertaa sentään kukaan ei tupannut remonttiavuksi. Se on nimittäin kumma, että mitä pienempää tilaa tässä talossa on remontoitu, niin sitä enemmän innokkaita tulijoita olisi ollut. Tai mitä tarkempaa ja yksityiskohtaisempaa hommaa on tehty, niin sen enemmän sählääjiä on itseään paikalle tyrkyttänyt. Ja vastaavasti toisinpäin: kun olisi oikeasti ollut niille lisäkäsille tarvetta, niin ei tasan kukaan ole tulossa. Tuulikaappiremppaankin piti melkein jo antaumuksella hermostua; ei, me emme tarvitse apua; ei, sinne ei mahdu kuin yksi kerrallaan tekemään; ei, ei tarvita edes ruoanlaittajaa tai seuraneitiä. Ilmeisesti maalaaminen ja laatoittaminen "on niin kivaa" ja "kaikki sitä osaa tehdä", että tarjokkaita moiseen pikku puuhasteluun riittää. Toisaalta muutenkin välillä tulee mieleen, että joillekin kaupungin kerrostalorotille tuttavan maaseutuomakotitalo on kiva talkoopuuhamaa, jonne voi tupata touhuamaan hommia riipinraapin, lähinnä ilmaisten kaljojen, ruokien ja saunomisten toivossa. Talkoot ovat siis tässä taloudessa ylipäätään harvinainen juttu nykyään, hommat kun yleensä tulee helpommin, paremmin ja ihan sillä yhdellä kertaa, kun ne tekee itse. Ja kun itsekin tosiaan mieluummin keskityn nimenomaiseen tekemiseen, en ruoanlaittoon tai muiden tarjottavien haalimiseen.

Pienemmätkin tiet alkavat olla kuivia, lenkkeilykausi pitäisi viimeinkin aloittaa. Enää ei ole kuin huonoja tekosyitä tarjolla. Kun molemmissa suvuissa on vahvana diabetesgeenit ja muutkin elintasosairaudet, niin läskin kanssa ei ole leikkiminen. Hienoista repsahtamista talven aikana on tapahtunut, mutta kaukana ollaan silti pahimmista ajoista. Suunnistuskausikin alkaa tämän kuun lopussa - mistä tulikin mieleeni, että uudet suunnistuskengät pitäisi ostaa. Varsinaiseksi välineuhreiluksi suunnistusta ei voi sanoa, lenkkareillakin pärjäisi, mutta itsestäni tuntuu turvallisemmalta juosta metsässä ja kallioilla, kun on piikkarit jalassa.